Party rock anthem

Party rock is in the house tonight!
Everybody just have a good time!

Shotti-bingoa

Joulukuusemme

 Pikkujoulut on nyt meidän talossa vietetty ja hullun kivaa oli! Kunhan parin vieraan alkukankeudesta päästiin ja lisää väkeä lappasi sisään, niin jokainen vieraskin kasvo alkoivat lämmetä toisilleen, hyvät ruuat maistua ja ilojuomat kaatumaan mukeihin. Musiikki soi ja juttua riitti. Shotti-bingo oli kova juttu, ja ihmiset alkoivat olla todella iloista porukkaa siinä vaiheessa! Ennen kuin lottoemäntämme otti bingopallonsa esiin kaiken kansan nähtäväksi, kämppä oli vielä suhteellisen siistissä kunnossa. Vaan eipä ollut tunnin leikki-session jälkeen! Mutta jälkikaaos taitaa kuulua kotibileitä seuraavaan päivään.

Itse viihdyin ruuan ääressä ja kameran takana. En ole koskaan tykännyt olla kuvattavana, tiedä minkälaisen ilmeen tekisi ja suussa kiiltävät hammasraudat lisäävät inhoa hymyillä. Sen sijaan kuvattavia osaan komentaa ja käskyttää poseeraamaan tai olla poseeramatta, silmät auki ja lämmintä hymyä, hieman kaulaa esille ja päätä kenoon, kiitos! No ei nyt sentään, parhaimmat kuvat tulee kun ihminen ei edes tiedosta olevansa kuvattavana.

Bileissä on aina pääasia, että kaikilla on hauskaa. Se on itse asiassa haastavaa puuhaa, kun kavereita on parisenkymmentä ja kaikille pitäisi ehtiä vähän jutella, muistaa olla meiningissä mukana, vahtia, että ruokaa riittää, ja että paikat pysyvät jokseenkin siisteinä, ajatella (meluisia) naapureita ja yhä sun toista. Onneksi kämppikseni on loistava emäntä.


Kivaa minulla ainakin oli! Olin pitkälti koskematta alkoholipitoisiin juomiin ja nautin coca-colana raakana, vaikka lankesinkin kaverin suklaashottiin. Mutta yhtä lailla päädyin danssaamaan LMFAOn tahtiin hulluna, juttelemaan kiivaasti koirista ja kameroista ja olemaan hyvissä fiiliksissä. Häkeltävää, hauskaa voi pitää ilman viinaakin? Olen näemmä tulossa vanhaksi...

Mutta kiitos kaikille vieraille paikan päälle tulemisesta! Ensivuonna taas uudestaan. ♥

Deck the rooftop

Joulunodotus alkaa huushollissamme.

26.11 meidän koti järjestää vuosiperinteeksi muodostuneen pikkujoulut, ja tänään juhlaa on edistetty siivoilemalla ja leipomalla. Akukin sai kerätä omat lelunsa lelukoriin, vaikka meinasikin, että jokaisella pehmolelulla ja pallolla olisi voinut vähän pistää leikiksi, eikä suinkaan pistää pois näkyvistä! Pappakoira lähtee tänään myöhemmin kyläilemään kämppikseni äitille, jotta ei stressaannu liikaa meluavista juhlijoistamme. Itse en ole vielä kovin juhlatunnelmissa, sillä viime kerralla alkoholia maistellessani sivistyneessä, tai vähemmän, seurassa, minua kohtasi kaamea sunnuntai. Ja vielä ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin järkyttynyt ja nyt kammoan pelkkää sanaa "koskenkorva" ja "appelsiinimehu".

Mutta ehkä huomiseen mennessä uskallan maistella vähän glögiä ja muutaman mukillisen mustikkaboolia.

En ole mikään kovin iso jouluihminen - joulu oli kiva, kun oli koko perhe yhdessä tai kun kävimme mummolassa Ylitorniolla. Siellä oli hieno joulu, lumikinokset itsesi korkuisia, suunnaton tähtitaivas ja paukkuvat pakkaset. Oli joulusauna, iso aito kuusi, yöllä lämmitettiin glögiä vanhassa kahvipannussa ja ulkokuistille jätettiin tontuille omat piparkakut. En ollut enää edes kovin nuori lapsi, 14-15 -vuotias, mutta silti se tuntui oikealta joululta.

Ei täällä Helsingissä samaa tunnelmaa saa, etenkin kun ulkona on kahdeksan astetta lämmintä ja vettä sataa niskaan. Päivällä oli niin synkkää ja harmaata, että luulin auringon pudonneen kokonaan taivaalta. En edes pidä lumesta tahi talvesta, mutta tämä pitkälle jatkuva musta syksy on vielä kamalampi.

Kämppis on vähän liiankin joulutunnelmissa, koristellen jo pienen pöytäkuusemme ja kysellyt joululahjojen perään jo kuukausi sitten. Minä en ole ostanut tai miettinyt ainuttakaan lahjaa. Ehkä olisi jo aika. Kai se viimeistään huomisten pikkujoulujen aikaan jysähtää, että jouluun on enää alle kuukausi.

Laitan sunnuntain jälkeen kuvia juhlistamme. Kuka tietää, ehkä minutkin nähdään vaaleanpunaisessa tonttulakissa!

Lightning speed

Agilityn hurmaa koettu tänään!

Vaihdoin lääkäriajan ihan varta vasten viime tinkaan, että pääsisimme Akun kanssa vähän kurvailemaan kentälle. Konalassa sijaitsevalla Purina Areenalla on aina yhtä nostalgista olla, vaikka ihmiset ovat vieraita. Tuskin kukaan muu vuonna 2003 aloittamassa Helsingin Agility Urheilijoiden, eli HAU:n junnuryhmästä enää harrastaa agilitya saman koiran kanssa kuin minä, vaikka eihän sitä tiedä. Muutamia tuttuja kasvoja näkyi, entisiä ohjaajiani. Erityisesti ensimmäisen ohjaajani Kaisan näkeminen oli hienoa, vaikka ei ehditty pahemmin juttelemaan.
"Siis todella freesin näköistä", Kaisa kommentoi minun ja Akun menemistä kentällä, eikä ihan syyttä. Pappakoira yllätti minut energisyydellään täysin ja vauhtia riitti! Ensimmäinen startti oli 29,15 sekuntia ihanneajan ollessa 43 s, sekä nollarata! Toinen startti oli 29,47 sekuntia, sekin nollarata. Hieno suoritus sai meidät kolmannelle palkintosijalle mölleissä, kotiin tuli vietäväksi Purina Onen Adult 3kg ruokasäkki, lelupallo sekä hyvä mieli. Aku tietenkin sai hurjasti pusuja ja halauksia ja nameja, ja kotona odotti hevos-tattari-makkara-puuro. Hienosti ansaitut yöunet.

Valitettavasti kuvia tai videota meistä ei tullut, kun kameranainen oli töissä. Itse otetuissakaan kuvissa ei ole kehumista, kun en löytänyt oikeanlaisia asetuksia hallin valaistukseen. Ensi kerralla sitten!

Good life

When you're happy like a fool 

Let it take you over

Jaksan aina uudestaan paistatella, kun Akun hyvää kuntoa ihmetellään ja kehutaan, koska tiedän tehneeni jotain oikein - olen kasvattanut terveen ja hyväkuntoisen seropin. Sekarotuisten kanssa on monesti arpapeliä, mitä pienestä touhukkaasta pennusta kasvaa, piileekö terveen ulkokuoren alla pelottavia sairauksia, joita rotuvanhemmat ovat antaneet. Tiibetinterrieriltä löytyy erilaisia silmäsairauksia ja polvitutkimuksia suositellaan, labradorinnoutajan perinnöllisten sairauksien lista on loppumaton, alkaen lonkkavaivoista. Kingcharlesinspanielia vaivaa sydänsairaudet sekä joitain silmävaivoja. Kingkalle on säästynyt serkkunsa cavalieria enemmän kamalalta syringomyelialta, sairaudelta, jossa liian ahtaaksi jalostetussa koirankallossa aivot ovat niin ikään puristuksissa. Suosittelen katsomaan Pedigree Dogs Exposed -nimisen dokumentin, joka kertoo rotukoirien jalostuksen tuomista haitoista.

Aku on säästynyt rotukoirien vaivoilta; virallisia polvi,- tai lonkkatutkimuksia ei ole tehty, mutta vuosittaisessa terveystarkastuksessa koiran niveliä tutkikaan käsin ja koiran liikkeitä tutkitaan, ja polvet on todettu hyviksi. Silmät ovat alkaneet samentua tässä vuoden aikana, mutta se johtunee iästä, Aku saavuttaa kunnioitettavan 12 vuoden iän ensivuoden helmikuussa. Poistatan papalta hammaskiveä kulmureista niin ikään kerran vuodessa rokotusten yhteydessä, ell tarkastaa myös rasvapatit yleiskunnon lisäksi. Piilokivestä lukuun ottamatta Akulla ei ole mitään kroonisia vaivoja. Viime talvena Aku kärsi vesihännästä, mutta se saatiin kipulääkekuurin avulla pois.

Miten olen sitten saanut pidettyä Akun niinkin hyvässä kunnossa, että sitä luullaan pennuksi ja nuoreksi koiraksi toisinaan? Olen jauhanut jo koiran vapaana pidosta, joten mainitaan nyt liikunta; liikutaan sopivissa määrin, koiran ehdoilla. Heti kun koira alkanut näyttää väsymyksen merkkejä, hidastamme tahtia. Vapaana ollessaan Aku itse määrää mitä tahtia menee ja kuinka monta kilometriä kävelee. Vauhti herralta on jäänytkin jo pois, vaikka vielä se jaksaa spurttailla koirapuistossa Ihanien Tyttöjen perään. Mutta parin tunnin metsälenkit ovat Akulle ihan peruskauraa. Päivä Match Showssa tai hyvän aikaa koirametsässä vaeltamassa saavat sen sitten väsyneeksi.

Meiltä ei ole myöskään lihastreenit jääneet vaikka koiralle on tullut ikää. Menemme yhä pariin kertaan viikossa kallioilla kiipeilemään, kesällä rullaluistelimme säännöllisesti, ennen kuin päätin kaatua ja venäyttää ranteeni, ja nyt talvella Aku pääsee koirauimalaan kuukausittain porskuttelemana koirauimalassa.

Mitä muuta? Hyvien geenien ja liikunnan lisäksi tarvitaan terveellistä ruokaa, jota eivät ole leivänpalat, sokerikuutiot, makaroonilaatikko ja makkarankuoret. Koira on sudesta hieman muokkaantunut lihansyöjä, joka tarvitsee hieman enemmän kuituja kuin esim. kissa. Mutta lihan olisi oltava peruste koiran ruokinnalle. Eikä se edes ole niin kallista kuin useimmat ihmiset kuvittelevat. Ei tarvita mitään lemmikkieläinliikkeiden superfoodia, joka maksaa yhden ruokakauppakäynnin verran kilolta. Ellei tietysti koiralla ole esimerkiksi joitain allergioita, ei löydy pakkasesta tilaa tai ei vain jaksa nähdä vaivaa. En minäkään kokkaile aamusta iltaan koiralle gourmet-aterioita, vaan käytän maalaisjärkeä ja lompakon mittatiloja hyväkseni.

Vasemmalla on yksi esimerkki Akun ateriasta; puolet kupista on porsaan lihasuikaleita, kolmasosa lihaisaa koiranmakkaraa, jonka päälle ei ole ripoteltu suoraa vaan kananmunankuoresta tehtyä jauhetta ja loput kupista täyttää porkkanaraaste toimittamassa kuidun tehtävää. Ennen ateriaa Aku nauttii nivellisän, mukana on raikasta vettä sekä jälkkäriksi tulee kuivatettu peuranluu. Oikealla puolella Aku taas syö kokonaista broilerin koipireittä, nahkoineen ja luineen päivineen.

Geeniperimän, liikunnan ja ruuan jälkeen mainitsen kurinpidon ja rakkauden, jotka mielestäni kulkevat käsikädessä. Kurinpidolla en tarkoita, että koiraa pidetään kuin armeijassa, vaan että pelisäännöt ovat selvät kotona, muiden eläinten kanssa, ulkona, ihmisten parissa, kylässä, liikenteessä... you get the point.

Rakkautta voi olla liikaa ja vääränlaista. Oikea rakkaus on kaikkea neljää edellä mainittua asiaa; geeniperimä, tarpeeksi liikuntaa, sopivaa ruokaa ja johdonmukainen koulutus. Mitenkö geeniperimä sopii tuohon pakettiin? Teen vastakysymyksen; voiko olla oikeaa rakkautta, jos ostat ylijalostetun koiranpennun, jonka elinikä on keskimäärin viisi vuotta ja joka kärsii puolet elämästään liian raskaasta rakenteesta, liiasta ihosta, liiasta turkista, liian lyhyistä jaloista...ja jalostat samaa rotua eteenpäin liian pienellä geenipoolista. Tarvitseeko jatkaa?

FLY [SMALL CIRCLE OF FRIENDS]

Edellisestä ranttauksestani olisi voinut päätellä, että paheksun koirapuistoilijoita. En suinkaan, käyn itsekin varmasti 3-5 kertaa viikossa koirapuistossa, viihtyen siellä 15-60 minuuttia, pidemmän aikaa jos ollaan kavereiden kanssa sovittu tapaaminen tai minulla on useampi koira mukana, tai ehkä on jo niin pimeää, ettei koiria viitsi päästää irti muualla. Talvella käymmekin eniten koirapuistoilemassa ja kesäisin viihdymme metsissä.

Koirapuistot ovat siunaus, jos koiraa ei ole mahdollista päästää irti muualla. Vapaana olo tapahtuu tosin aitojen sisäpuolella rajoitetussa tilassa ja omistajat tuppaavat seisomaan yhdessä paikassa rupatellen omiaan samalla kun koirat keksivät parhaan tavan viihdyttää itseään. Tämmöinen peli vetelee niin kauan, kun koirat eivät keksi purkaa energiaansa huonolla tavalla. Hyvääkin tarkoittava koira voi saada aikaan melkoisen sopan, kun se pääsee vähemmän tasapainoisemman koiran kanssa tekemisiin.

Otetaan esimerkiksi oma koirani Aku, koska en halua puhua pahaa muista. Aku on rauhallinen ja iäkäs koira, joka haluaa koirapuistoon vaikka siellä ei olisi muita. Tyhjässä puistossa pappani viihtyy yllättävän kauan - se haluaa nuuskutella omaan tahtiinsa kaikki uudet uutiset ja käyntikortit, joita muut koirat ovat jättäneet. Aku löntystelee omaan tahtiinsa kaukana minusta, kun vaikkapa Robi ja Alia pysyttelevät lähellä eivätkä liiku ellen minäkin.

Aku ei pahemmin muista uroskoirista välitä ja olen aina ollut asiasta tyytyväinen. Pojilla kun on tapana vähän pullistella ja machoilla, kumpi on karjuista karjuin - ihan kuten kaksilahkeiset ystävämmekin. AP (Aku-Poika) osaa yleensä vältellä tällaiset dominoivat koirat, eikä vastaa haasteeseen, ja useimmiten konflikteilta vältytään kun Aku ei koirapuistossa mitään poliisimestarin paikkaa hae. Mutta tossuksi vanhasta herrasta ei ole - se ei siedä, että sen perässä roikutaan kiinni ja sitä käydään alistamassa nuorempien koirien toimesta. Pentuihin ja narttuihin Aku suhtautuu huomattavasti suopeammin ja kärsivällisemmin. Mutta auta armias, kun täysikasvuinen, mutta nuorempi, yleensä fyysisesti vahvempi ja kookkaampi uros tulee hitaasti, hartiat, häntä ja selkäkarvat pystyssä, huulet väristen ja intensiivisesti tuijottamalla, ja erehtyy laskemaan tassunsa ja leukansa koirani säälle. Kun varoitussignaalit vanhemmalta koiralta menevät kuuroille korville ja nuorempi uhoaja ottaa ukkelin tosissaan, se on tasan tarkkaan tappelu pystyssä. Vaikka Aku ei tappelua haluaisikaan.

Häviävän monet omistajat osaavat lukea koiransa lähettämiä signaaleja oikein, vaikka koirat keskustelevat kaiken aikaa muiden nelijalkaisten että ihmisten kanssa. Itsekään en ole mikään koirakuiskaaja, mutta kun näen Akun turhautuvan stalkkaajiinsa, ja alkavan tukeutuvan minuun saadakseen minusta voimaa, tiedän että on aika poistua. Tai kun Robi on niin fiksaantunut hyväntuoksuiseen narttuun ja alkaa häätää kilpakosijoita pois räjähtelemällä, on remmiin menon aika.

Minä kannatan koirien omistajille "ajokorttia". Opiskelkaa, tutkitkaa, harkitkaa pitkään. Koira ja ihminen ovat hämmästyttävässä symbioosissa toistensa kanssa ja koira lienee ainoa domestikoitunut eläin, joka ymmärtää ihmistä paitsi verbaalisesti, myös kehonkieltä ja tunnetiloja. Ollaan me sen verta velkaa, että voisimme tehdä saman koirille.

Vein tänään ensimmäistä kertaa Nikin ja Nuuan viereiseen koirapuistoomme. Tytöt ovat oivallinen esimerkki tasapainoisista, hyväntuulisista koirista, jotka osaavat lukea muita koiria ja joiden kehonkieli on ymmärrettävissä myös omiin silmiini. Nuua (punainen husky) alistui mielestelemään myös heti airedalenterrierin ja sekarotuisen uroksen (ennestään tuttuja) alkaessa kuumentua keskenään ja omimaan riehakkaita likkoja itselleen, ja saikin tilanteen rauhoittumaan. Koira-koira sanakirja toimi ja vältyttiin isommalta kahinalta!

Run free

Pelloille ei ole menemistä, vaikka vilja olisi nostettu ja mullat kynnetty, ja maa alkanut jäätyä. Lääniä kun riittäisi ja fiksu ihminen kulkisi pellon reunassa, on yhtä sopimatonta mennä toisen maille kävelemään, varsinkaan koirien kanssa - koirien kanssa, jotka ovat irti remmistä. Kaikki muut tekevät sitä, mutta silti on parempi olla tekemättä itse.

Metsään ei kannata mennä, koska siellä on eläimiä, joista koira saattaa kiinnostua. Siellä on kasveja ja puita, joiden päälle koira tekee asiansa. Ja onhan siellä muita retkeilijöitä kertakäyttögrilleineen, kaljapulloineen ja kiljuvine mukuloineen. Hyvällä tuurilla metikkö on vielä rauhoitettu luonnonsuojelualueeksi purppuraröyhelökevätliljan takia, joten sakkoja rapisee jos et kävele merkityllä polulla. Maijat vaanivat kuusipuissa ja maanomistaja tulee ampumaan haulikon tyhjäksi perseesi.

Sama koskee laajoja yleisiä puistikkoja, latuja, järvenrantoja ja lampia, jotka eivät ole merkitty yleisiksi uimapaikoiksi. Pois, hiiteen siitä, täällä menee tavan ihmisiä. Ja onko pakko tuoda ne elukat kaupunkiin kaduille ja liikenteen sekaan? Ovat vaaraksi ohikulkijoille ja allergiset saavat astmakohtauksia.

Koiranomistajille on onneksi siunattu koirapuistot, joihin änkee sitten kaikki naapurin mustit ja rekut, huolimattakin siitä, ettei pitäisi. Ei ole mitenkään luonnotonta, ettei kaikki kaksikymmentä koiraa tulee toimeen keskenään, sillä samaan paikkaan läntättynä ne eivät muodosta yhtenäistä laumaa vaan ovat toisilleen mahdollisia kilpailijoita ja uhkia. Kaikkien koirien rokotukset eivät ole aina kunnossa, eihän tämä meidän Ruffe käy edes näyttelyissä. Kummallista, mites nyt koirat ruvenneet noin yskimään? Kennelyskää vai? Nenäpunkkikin? Mistä lie tulleet.

Helsinkiläiset maksavat vielä toistaiseksi koiraveroa ja siltikään koiria ei hyväksytä missään. Paheksutaan ja nuristaan, ja joka keväinen kakkapuhe alkaa alusta kuin koskaan ennen ongelmaa ei olisi ollutkaan. Tietenkään koiraa, joka ei tottele omistajaansa, käy muiden elikoiden kimppuun ja repii istutukset irti, ei tule päästää lähimetsässä vapaaksi, mutta entä ne, jotka tulevat takaisin kutsusta ja nauttivat vapaudestaan valvotun silmän alla? Tietenkin on olemassa vastuuttomia koiranomistajia, jotka eivät pidä lemmikkejään silmällä. Ja kyllähän sen pellon omistajalle voi yrittää pirauttaa ja kysyä, saisiko siellä mailla kävellä koiran kanssa irti.

En usko, että mikään liikuntamuoto kuten vapaana oleminen luonnossa korvaa koiralle vapauden tunnetta, ja suo etenkin henkistä hyvinvointia. Ei, vaikka veisi koiraansa viisi kertaa viikossa agilityyn ja kävelisi viiden tunnin remmilenkin kaupungin ympäri asvalttiteitä pitkin. Mutta uskomatonta se on, miten hyvin rakas lemmikkimme sopeutuu ihmiskunnan määräämiin rajoituksiin.

Muistan, kun kävimme kämppikseni kanssa Lontoossa muutama vuosi sitten takaperin. Hotellimme lähellä oli Hyde Park, jonka edustoilla olevissa kylteissä luki, että koirat on pidettävä kytkettyinä. Näin yhden koiran kytkennynä. Loput pari sataa olivat irti, käyskennellen omistajiensa lähettyvillä, joko nuuskaisivat parin kerran vastaan tulevaa koiraa tai ohittivat toisensa ilman vähäisintäkään mielenkiintoa. Ei hihnassa repimistä, karjumista, ojaan hyppäämistä ja heilumista namien ja lelujen kanssa. Olin jumalattoman kateellinen lontoolaisille koiranomistajalle ja saatoin vain haaveilla oman koiran kanssa asumista ulkomailla, missä koirakulttuuri on erilainen eikä koiriin suhtauduta niin hysteerisesti.

Koira on eläin, joka luotu liikkumaan pitkiä matkoja päivässä. Jokainen koira, rotuun, kokoon ja ikään katsomatta, tarvitsee liikuntaa. Koirat, jotka asuvat kerrostaloissa, ovat neljän seinän sisällä useimmiten kolmasosan päivästään. Se tekee aika monta tuntia viikossa, kuukaudessa ja vuodessa, koko sen elämänkaaren aikana. Luulen silti, että koirat, jotka asuvat omakotitaloissa, ovat vielä huonommassa asemassa. Omistajat tuudittuvat tunteeseen, että koira omalla pihallaan saa tarpeeksi virikettä ja liikuntaa, kyllähän se siellä juoksentelee ympyrää.

Minä olen herännyt koiranomistaja, tiedä sitten liianko myöhään. Aku, vaikka vanha koira onkin, viettää lenkkeillessämme 45-90 minuuttia irti remmistä, päivittäin, viikonloppuisin enemmänkin. Se varmasti kulkee kaksinkertaisen matkan verrattuna minuun. Ei koirani juoksentele satojen metrien päässä minusta (ellei alkuspurteilla saa hullua hepulia ja juokse pellot ympäri pariin otteeseen muutaman minuutin aikana). Jos Aku olisi saanut olla pennusta lähtien irti päivittäin, se tuskin noteeraisi koko asiaa mitenkään erikoisen juhlan paikkana.

Koirani hyvinvointi on minun hyvinvointini. Minä en ryöstä pankkeja tai tee veropetoksia, piirrä graffiteja ja riko naapureiden ikkunoita, mutta rikon silti mielelläni lakia, vain nähdäkseni Akun miellettömän euforisen ilmeen, kun sanon "saa mennä" ja se pyrähtää juoksemaan 122 km tuntivauhdilla pellonlaitaan.

Best Picture

Vuoden 2011 loppu lähestyy kovaa vauhtia. Olen tähän mennessä kuvannut yhdeksän kuukautta ja räpsinyt yli 20 000 kuvaa, mistä pienen pieni murto-osa ovat olleet julkaisukelpoisia. Olen oppinut hirveästi ja vasta viime aikoina alkanut tottua manuaaliseen kuvaustekniikkaan. Pelkästään syksynä (elo-marras) olen oppinut mistä sulkija-aika vaihdetaan, paljonko ISO-määrän tulisi olla missäkin valossa ja miten videokuvatessa tarkennetaan haluamaansa kohteeseen. Muutama tuttavani ovat auttaneet suuresti lisäämään tietouttani kameroista ylipäätään, kiitos S ja J! Valokuvausintoni lisääntyy koko ajan kuumeisesti ja haluan koko ajan tulla paremmaksi. Ottamiani valokuvia löytyy Bullterrieriyhdistyksen lehdestä ja joidenkin koirakasvattajien sivuilta. Päämääräni on tulla vakituiseksi ja kysytyksi valokuvaajaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Haluan olla hyvä!

Kamera on aina lähtenyt mukaan koirapuistoon, lenkeillä ja retkille ties minne. Päätin opetella hyväksi kuvaajaksi kuvaamalla, en kirjoja lukemalla ja  luentoja kuuntelemalla, vaikka materiaalia selaamalla oppisi epäilemättä hyvin termejä, sanastoa ja kameran osien nimiä kuin kyselemällä jokaisesta asiasta erikseen tarpeen tullen. Vaikeimmain kautta oppiminen on ollut välillä turhauttavaa, mutta myös hyvin opettavaa! Oma koirani Aku on opettanut minulle mielettömästi koirien kuvaamisesta, vaikka flegmaattinen ja "epäkuvauksellinen" koira onkin. 

Jälkikäsittely sujuu niin ikään aina vain paremmin. Osaan mielestäni säätää hyvin värejä, värikylläisyyttä, kirkkautta ja kontrastia. Käytän jpg.muotoa kuvatessani, sillä olen hyvin hidas sopeutuja uusiin asioihin ja raw. tarvitisi vähintäänkin kunnollisen Photoshopin. Niinpä tyydyn Gimp II:seen enkä pääse säätämään jälkikäsittelyssä manuaalisesti valkotasa-arvoa. Tämä oli etenkin ongelma, kun käytin automaattisia kameran asetuksia.

Kuvaamiseen syttynyttä intohimoa ei osaa täysin sanoin kuvailla. Se täytyy näkeä tavastani suhtautua kuvauskohteisiin ja tietysti hirveästä määrästä kuvia. Pääasiallinen kohde, eli koirat, ovat niin ikään lähinnä sydäntäni ja kaksi rakasta asiaa ovat nykyään luonnollista yhdistää. Haluan kuvata koiria. Paljon. Erilaisia, erilaisissa paikoissa, erilaisissa tilanteissa. "Oikeiden kuvaajien" mielestä se ei liene kovinkaan merkittävää. Totta, ehkä en koskaan edisty muuksi kuin koirapuiston paparazziksi. Mutta ainakin nautin jokaisesta hetkestä. 

Hyvän otoksen standardini nousevat hitaasti mutta varmasti. Kiinnitän huomiota erilaisiin ja uusiin asioihin joka kerta; mikä on hyvä valo ja taustan väri minkälaisellekin kohteelle - tai vaikka minkä väriselle. Miten paljon kohteesta tulee näkyä, mitä siitä halutaan näyttää. Millainen on hyvä rajaus, entäpä sommittelu. Focuksen tulee olla siellä missä sen haluan olevan. Liikkeen tulee näkyä mahdollisen tarkkana, etenkin jos käytän telezoomiani Canonin EF 55-200 mm. Mono,- tai tripodin hankinta onkin ehdoton seuraava kameraostos. Kasvava kiinnostukseni kuvata lintuja ja muuta luontoa vaatii pidemmän putken lisäksi vakautta. 

 Oikeastaan voisi sanoa, etten karsasta minkään aiheen kuvaamista. Olen kuvannut pienimuotoiset häät tuttavalle, käyn Korkeasaaressa säännöllisesti ja räpsin omaksi ilokseni kuvia kasveista ja maisemista, auringonlaskuista ja pilvistä. Ihmiset ja rakennukset lienevät aiheena tuntemattomin näistä perusjutuista mitä normaalilla järkkärillä saa aikaan. Myös macrot ovat vieraita, ei minulta löydy makro-putkeakaan. 

Paras kuvani? Sellaista ei ole vielä enkä tiedä tuleeko ikinä olemaankaan. Jokaisesta kuvasta löytyy jotain parempaa kuin edellisestä, mutta aina löytyy parantamisen varaa. Parhaimmat kuvat tuntuvat muutenkin tulevan melkeinpä sattumalta, ei tuntikaupalla vääntämällä ja kääntämällä. 

Tänä vuonna ottamani kuvat saattavat näyttää vuoden päästä kömpelöiltä ja olevan vailla tekniikan tietämystäkään, mutta luulen, että niistä tulee tärkeitä muistoja jokaisesta. Kokemani hetket ovat ikuisesti (ei nyt paperille), mutta näkyviin ja jaettu muiden ihmisten nähtäväksi. Nämä ovat asioita, joita minä pidän kauniina katsella ja jotka saavat erilaisia tunteita aikaiseksi. 

Sen tiedän, että tulen jatkamaan kuvausta niin kauan kun pystyn!

My Dad's gone crazy

Isänpäivä!

Päädyin ihmettelemään ääneen, miksi tunnen niin huonoa omatuntoa siitä, etten sattunut ostamaan isälle kallista lahjaa ja tein "vain" rakkaudella tehdyn hienon kortin ja ajattelin ostaa ruusuja kun kaupat aukeavat, ja viedä ne sitten huomenissa ihan isän kotio asti sen sijaan. Kaupallisuus on tullut niin lujaksi osaksi ihmisen persoonaa, että on huono ihminen, jos ei osta hienoja lahjoja. Minulle lahjojen ostaminen ja saaminen on aina ollut hieman yhdentekevä asia, tärkeintä on olla paikan päällä ja henkisesti läsnä juhlistettavana päivänä.

Muistelimme veljien ja isän kanssa lapsuutta ja hyviä, hauskoja aikoja, kuten veljien ensimmäisiä känniänkyröitä ja minun karkaamisreissuja päiväkodista. Mauttoman ruuan vaihtuessa kuulumisiin, juoruihin ja kulttuuriuutisiin sitä ihastelee, miten hyvissä väleissä onkaan perheenjäsentensä kanssa.

Tänään lähden viemään ensimmäistä kertaa ulos uusia hoitokoiria, huskytyttöjä (vai alaskanmalamuutteja? En ole koskaan sattunut omistajalta kysymään kun ollaan satuttu samaan aikaan koirapuistoon) Nikia ja Nuuaa. Jännäksi menee, kun lähden kävelemään Rajakylään viiden piskin kera, olisi ehkä pitänyt priorisoida pikkukoirat ensin pihamaalle ja sitten isommat. No, nyt on vähän liian myöhäistä sille. Enköhän minä pärjää.

Ps. En vieläkään tajua isoveljen hiuslookkia.

Baby, it's cold outside

Marraskuu on jo alkanut ja päivät ovat lyhyitä. Helsingissä ei lunta näy eikä kuulu, vaan lämpötila keikkuu + 4-8 asteen lämpötiloissa, yöksi tulee välillä pakkasta ja päivät ovat hyisenkosteita. Auringonpilkahdus on harvinaista herkkua ja silloin jos milloin minä syöksyn ulos kameran ja koiran kanssa.

Tänään olimme Jennan ja Luna-bullterrierin kanssa Match Showssa Munkkiniemessä. Lunalla oli vähän turhan paljon energiaa, joka sitten purkautui turhautumisena ja pelleillynä, mutta miten kunnioitankaan Jennan kärsivällisyyttä koiran kanssa! En tiedä miten kauan itse jaksaisin vääntää kättä - tai tassua, 20 kiloa painavan terrierin kanssa.

Luna sitten seisoo kovin nätisti! Muuten neidillä ei valitettavasti tänään tärpännyt, tuomari kyllä tykkäsi itse koirasta kamalasti, mutta liikkuminen oli vähän turhan keskittynyttä kaikkeen muuhun kuin... liikkumiseen.

Pappakoira Aku yllättäen jaksoi! Olen keksinyt paremman tavan esittää Akua seisomassa, pidän koiran katseen eteenpäin suunnattuna ja tuen häntää ylemmäs, jolloin hyvät jousitukset omaavat takajalat eivät pääse painumaan alas. Tänään Aku oli PUN3 monirotuisten ryhmästä.

Pian se on taas lähdettävä koirien kanssa lenkille. Hoitokoira Robin (kääpiöpinseri) tytär Henna on tarkoitus viedä Voittajanäyttelyyn joulukuun alussa, joten lähden kuvaamaan koiria oikein urakalla sinne! Myös Jennan äidin koirista ainakin mäyräkoira Karoliina on lähdössä kehämakkaraksi. Mainitsin Jennalle, että olisi kiva päästä seuraamaan maanakkien käyttöä metsällä, joten peukkuja että pääsisi seuramaan luolakoiran toimintaa!

Vielä pitäisi varata talveksi uimakerta Akulle ja Lunalle Hyvinkään koirauimalaan. Aku kun niin innokas uimari on. Leikisti.