Kun minuutit muuttuvat ikuisuudeksi

Ihmisiltäkin löytyy kuudes aisti, se pieni tunne sydämessä, joka käskee tekemään jotain, mutta monesti et tee. Tuota esi-isien vaistoa olisi syytä kuunnella aina välillä, koska tiukan paikan tullen se osuu oikeaan. Jos olisin kuunnellut tänään omaa vaistoani, olisin säästynyt elämäni pisimmiltä tuntuvilta kaksikymmeneltä minuutilta.

On kuin mikä tahansa keskiviikko, miinus, että olen flunssan kourissa ja sairaslomalla. Syke oli jostain syystä korkealla ja neuvottiin lepäämään (olen tosi huono siinä), mutta ajattelin, että rauhallinen metsälenkki ei tee pahaa kun saa kerta viettää laatuaikaa kolmen koiran kanssa. Hyppäsimme bussiin ja kuljimme pari pysäkkiä kohti Jakomäkeä, jossa on pieni soinen metsä. Ei vastaantulijoita puoleen tuntiin ja kaikki oli seesteistä. Terrierit haistelivat jälkiä ja Aku köpötteli fleksissä perässäni. Pappa ei aina pääse irti metsässä, koska höppänä tuppaa hukkaamaan meidät ajautuessaan tutkimaan jotain ja pelkään sen eksyvän. Merlin sen sijaan on ollut aikas pommin varma niin kauan kun vieraita koiria ei ole näköpiirissä. Papulla taas alkaa juoksut lähestymään, niin se päätyy kohta jälkiliinaan kiinni, mutta nyt neiti oli hyvin hollilla kun namitaskua rapisteli.



Merlin alkoi yhtäkkiä rauhallisen kävelyn jälkeen käyttäytyä erilailla. Etäisyys alkoi laajeta meistä muista ja se syöksähteli pitkin hankia edes takaisin ja tuli viimeisenä luokse kun kutsuin koiria namille. Ja silloinkin se käväisi vain hätäisesti ja paineli taas menemään. Tässä vaiheessa minun olisi jo pitänyt ymmärtää, että jossain lähellä on toinen koira ja laittaa manssi remmiin. Mutta olin liian varma - kyllä se on ennenkin tullut takaisin kutsuessa ja vielä ajoissa, eikä konflikteja ole päässyt sattumaan. Vaikka takaraivossa ääni käski pistää koiran kiinni ja siirtyä toiseen osaan metsään, jatkoin eteenpäin. Ja sitten Mer olikin jo sujahtanut tiehensä. Kirosanat lentelivät korkealla nuotilla suustani, kun koira ei pysähtynyt kiellosta ja kutsusta vaan katosi puiden taakse. Äkkiä olimme Akun ja Papun kanssa kolmin eikä missään näkynyt kolmatta mustaa pientä koiraa. Vain mäntyjä ja tiaisia niiden oksissa roikkumassa.

Olin kumminkin aika varma, minne renttu oli suunnannut. Parin sadan metrin päässä oli koirapuisto ja lähdimme kiireesti rämpimään perässä. Ja tien päässähän se koira oli, pomppimassa staffinartun ympärillä innoissaan. Yritin huutaa omistajalle, että häätää koirani pois, mutta hän lähinnä yritti jatkaa matkaansa ja vielä kävelytielle päin. Karjaisin, että odottakaa, en halua koiraani autojen lähelle ja häpeissäni naama punaisena karjaisin Merlinin luokseni ja nappasin kiinni pannasta, kuljettaen meidät takaisin metsänsuuntaan, täysin unohtaen pyytää anteeksi irtokoiraa ja sen käytöstä (mitään ei onneksi sattunut) vaan kiukuspäissäni pistin koiran lyhyeen hihnaan ja marssin vastakkaiseen suuntaan. Jupisin Merlinille koko matkan miten hölmö ja idiootti se on, eikä ansaitsisi nameja tai irti oloa lainkaan, ja jos olisin kuuliainen koiranomistaja, kuljettaisin noita vain hihnoissa ja koirapuistoissa.

Enpä juuri ole. Minulle on tärkeää, että koira pääsee juoksemaan metsässä ja pellolla vapaana. Siinä on erilainen fiilis kuin remmilenkillä tai koirapuistossa, jonne nuo terävät terrierit eivät aina sovi koiraporukasta riippuen. Puistossa nuo saavat vääränlaisia virikkeitä ja tapaavat niille sopimattomia koiria. Niinpä luoksetulon on oltavat 99% toimiva ja sitä harjoitellaan koko ajan namien kanssa. Nyt Merlin oli vain päättänyt, ettei kanssani ollut kannattavaa nameista, kehuista ja rapsutuksista huolimatta. Kun olimme kävelleet vartin verran pois koirapuistossa ja M näytti unohtaneen staffin ja vaikutti haluvan juosta Papun kanssa, ajattelin että nyt viimeistään se tottelisi. Hitot. Ehdin ottaa terrin irti hihnasta ja etsiä kepin niille, kun se lähti juoksemaan tulosuuntaamme. Suustani pääsi niin rumia kirosanoja ja haukkumanimiä koiralleni, että pulssini alkoi nousemaan lähelle sataa ja yli. Talssimme taas perässä kohti koirapuistoa, minkä edustalla staffi oli viimeksi ollut, mutta siellä ei ollut ketään.

Menin paniikkiin. Kylmä hiki ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin kasvojani ja huomasin hengitykseni alkavan kiihtyä. Yritin pysyä rauhallisena ja katselin ympärilleni, mutta lähellä ei ollut ihmisiä, joilta kysyä, olivatko nähneet koiraani. Paniikki kourasi sydäntäni todella pahasti ja tärisin. Kiersimme puiston ympäri, eikä mitään. Kävelin pitkin kävelytietä ja katselin autotielle päin rukoillen, etten näkisi mustaa myttyä missään. Kirjoitin hädissäni Facebookkiin lyhyen ilmoituksen kadonneesta manchesterinterrieristä ja soitin Miralle, ja sitten Jennalle. Siinä vaiheessa itkin hallitsemattomista ja hyperventiloin. Ajatukseni olivat katkenneet ja menetin hallinnan järjestäni. Aikaa oli tuskin kulunut viittätoista minuuttia, mutta näin ainoastaan vieressäni 40 kilometrin tuntivauhdilla liikkuvat bussit ja autot, ja mielikuvitukseni hoiti loput. Papu alkoi piipittämään hihnassa, se ei ymmärtänyt itkuani ja Aku hyppi vasten minua tietäen, että minulla oli hätä. Ystäväni neuvoi minua palaamaan Merlinin karkauspaikalle ja lähdin kävelemään sinne. Ja sieltä manssi juoksikin vartaan. Parahdin koiran nimen ja putosin polvilleni, kahmaisten koiran kiinni ja rutistin sen niskavilloja kuin varmistaen, ettei se lipeäisi enää minnekään ulottuviltani. Papu murisi ja haukkui Merlinin pystyyn ja Aku pesi kasvojani. Mer olisi vain halunnut jatkaa hajujen haistelua.

 

 

Istuin lumessa viitisen minuuttia ja sain raahattua meidät koirapuistoon istumaan, kunnes Jenna hakisi meidät Länsimäkeen. Aika alkoi taas kulkemaan eteenpäin ja sain järkeni takaisin.

 

 

Kun koira karkaa

 

Älä mene paniikkiin. Pysy rauhallisena, yritä kutsua koiraa ja lähde kävelemään samaan suuntaan sen kanssa. Älä lähde kiertämään aluetta vaan palaa karkauspaikalle ja soita etsimisapua. Pidä mukana tuoksuvia nameja. Kutsu koiraa rauhallisesti, kysy havaintoja vastaantulijoilta. Laita nettiin ja läheisiin liikkeisiin ja kaduille kuvallisia (ei koiran nimeä) katoamisilmoituksia puhelinnumerosi ja nimesi ja paikkakuntasi kera. Viikin löytöeläintaloon ja poliisille voi ilmoittaa. Jatka etsimistä riittävästi ja laajasti.

 

 

Ja opeta koiraasi tulemaan luoksesi kutsusta. Perkele.

 

 

 

 



Täällä tuoksuu kevät

Pieni tauko ollut blogin kirjoittamisesta. Aina on pitänyt aloittaa, mutta töissä on ollut kiireistä ja melkein stressaavaakin, vaikka lähden sinne hyvällä asenteella ja pidän hymyn huulilla koko päivän. Niinpä iltapäivisin on ollut aivan puhki ja hartiasärky ei yhtään anna lisää energiaa. Silti takaraivossa kuiskii pieni ääni, että iloitse.

Talvi on ollut tänän vuonna todella outo. Pakkaset ja lumi tulivat vasta tammikuussa ja pieniäkin hankia saatiin odottaa pari viikkoa. Kun korvia nipistelevä pakkasukko oli juuri päässyt paikalle, lauha ilma tuli

ja potki sen tiehensä. Jep, ilma meni plussan puolelle, lumi alkoi sulaa ja aurinko meni piiloon pilvimassan taakse. Vettä sateli muutaman päivän ja harmaat sävyt valloittivat maiseman uudestaan. En tykkää, en tykkää, en niin yhtään tykkää. Minä toimin valolla, auringolla ja lämmöllä! Sumuinen, kostea ja liukas sää ei ollut ollenkaan mieleeni eikä kameraakaan ole tullut liiaksi ulkoilutettua. Viikko takaperin käytiin manssien kanssa Petikon pellolla, kun Papu alkoi olla parantumaan tonsillojen tulehduksesta ja ollut ollut arkiviikon hihnassa koko ajan ja kaipasi pientä juoksua. Vielä oli neidistä hieman puhti poissa, oltiin pellolla vajaa puoli tuntia, kun päätettiin lähteä takaisin. Aurinko yritti silloin vielä vähän pilkistää ohuen pilviverkoston takaa ja metsänreuna kaikui lintujen viserrystä. Puro oli päässyt jään kahleista ja solisi ruskeana ojassa ja pajunkissat ne vaan jaksoivat puskea esiin. Alkoi tulla epäilys, että oikeaa talvea emme saisi enää ollenkaan.

Mutta jotain juhlimisen aihetta tässä kuran ja jään keskelläkin on. Nimittäin vanha kunnon Aku täytti keskiviikkona vuosia ja juhlimme sen 14 -vuotis synttäreitä aamusta iltaan (työn välissä).

Aamulla vein koko köörin kallion päälle juoksemaan - otettiin ensin Akusta hienoja potrettikuvia, mutta äkkiä Pappa sai hirveät hepulit ja rupesi juoksentelemaan edes takaisin, kävipä jopa härnäämässä valopylväässä kiinni olevia mansseja, että nämä alkoivat räkyttämään vapautta itselleenkin. No, olkoot, kaikki irti kallion päälle ja siinähän sitten riehuivat niin, että metakka kävi. Pappakin riekkui kuin pieni pentu konsanaan Papu kaulassaan roikkuen. Kunhan olivat reilun parinkymmenen minuutin ajan hepuloineet, suunnattiin takaisin, että pääsin lähtemään töihin. Illemmalla tehtiin vanhalle miehelle erittäin härskin näköinen nakkikakku, mutta hyvin se kelpasille kaikille kolmelle koiralle. Nami nami maiskis ja röyhtöys!


Torstaina käytiin Merlinin kanssa agitreeneissä. Oli vaikea rata, mutta se onnistui meiltä pätkissä ohjaajan
mukaan erittäin hyvin! Tuija Hyvättisen jäljiltä oli jäänyt jotain selvästi mieleekin, sillä pyrin pitämään kädet alhaalla ja liikkumaan sulavasti, joustavasti ja ennakoivasti. Niinpä käännökset onnistuivat kuten pitikin ja saimme vähän kehujakin. Takaakiertoja tulee edelleen harjoitella ahkerasti, samoin keppejä ja keinua. Huomenna meillä on seuraavat agikisat, Porvoossa tällä kertaa, joten toivossa on hyvä elää, että hyväfiilis ja joustavat polvet kestävät sinne asti!

 Tänään yritimme taas päästä vieheelle, mutta Svenkka ei ollut ilmestynyt Paloheinäänkään. Liekö syynä päivän aikana ilmestynyt pikkupakkanen, joka on tehnyt teistä ja loskasta kovaa, jäistä ja liukasta. Niinpä sitten päästin vain koirat irti flekseistä ja annoin niiden riekkua omaan tahtiinsa. Poimivat parin klapit matkalla ja hippastelivat kahdestaan niiden kanssa. Kiva vajaa tunnin aamulenkki mäkisissä maisemissa. Ajattelin vielä kauppaan tänään ehtiä, vaan saa nähdä onko tänään vain sohvallarötköttämispäivä.

Sosiaalinen eläin

Koira tarvitsee lauman. Ihmis,- tai koiralauman. Merlin on sen minulle viimeistään todistanut. Vaikka manchesterinterriereiden sanotaan olevan pidättyväisiä niin vieraita ihmisiä kuin koiria kohtaan (urokset etenkin toisia uroksia kohtaan), niin pelkästään yhden ihmisen ja yhden koiran lisääminen Merlinin elämään on riittänyt tekemään siitä muutamassa kuukaudessa sosiaalisemman ja avoimemman. Vaikka pakottaminen, ronskit otteet ja paineistaminen saa edelleen nuoren manssipojan ottamaan askelia taakse ja murjottamaan nurkassa, se valitsee mieluusti rauhallisen muukalaisenkin rapsuttelijaksi ja tervehtii ihmisiä uteliaasti ja iloisesti.

Merlin on aina ollut koirasosiaalinen, pennusta pitäen. Varoiteltu on, että aikuisduttuaan se ei siedä vieraita uroksia, mutta tähän mennessä tämä on pätenyt lähes ainoastaan provosoiviin toisiin mansseihin. Sekä jostain syystä lapsuudenkaveribasenji-Viliin. Merlin on kumminkin yleensä sovitteleva osapuoli. Hän tapasi tuossa viime syksynä isänsä Merxcksin ensimmäistä kertaa ja isäpappa meinasi monesti pistää poikansa ruotuun ärisemällä ja niskavilloja kohottelemalla, kun piippaava ja iniseva teini kierähteli maahan selälleen ja heilutteli häntäänsä.

Toinen koira ei voi korvata ihmisen tuomaa seuraa, eikä ihminen puolestaan koiran seuraa. Lämmin, ymmärtävä ja kohtelias ihminen Merlinin elämässä tarkoittaa turvaa, lohtua, kainaloa, ruokaa, paijausta, seuraa, tasapainoa, avointa mieltä, uusia suhteita ja uutta näkökulmaa.  Ystävällinen, leikkisä ja iloinen koira taas ystävyyttä, toimintaa, seuraa, villeyttä, luontoa, koiramaista vuorovaikutusta, kun kurnutetaan saman kepin äärellä tai hammastellaan kuonot vastakkain.

Puolitoistavuotias Papu-manssi on miehistänyt Merliniä hirveästi. Se saattaa olla pelkkä iän tuoma aikuisuuden vivahde, itsevarmuus ja kokemus, mutta Merlin leikkii enemmän ja on leikkisämpi, ja iloisempi. Aiemmin kaikkea vähän jännittänyt pikkukoira heiluttaa nyt takapuoltaan myöten häntäänsä kaikille, naurava, välillä hieman huvittuneen pahoitteleva katse naamallaan, kuin viestittäen "pidän, että olet siinä, mutta olen hieman ujo, anteeksi siitä". Inhimmillistämistä, jotain muutakin tuo kirkas, kulmien takaa pälyilevä pehmeä katse ja innoissaan vatkaava takaruumis voi myös tarkoittaa, mutta näin minä sen tulkitsen. Korvat rennosti sivulla tai edessä ja pientä, jännittynyttä tanssahtelua jaloilla, katse hakeutuu ihmisten omaan ja laskeutuu taas alas. Se on osa Merlinin omaa persoonaa. Hän muistaa, miten kukin ihminen on häntä kohdellut ja sekin näkyy tämän kasvoissa ja ruumiinkielessä.

Varmuutta Merlin on saanut myös. Se ääntelee leikkiessään eikä anna Papun aina varastaa keppiä ja leluja. Se pitää puolensa ruokakupilla ja käskee narttua napakasti, jos tämä nipistää liian kovaa terävillä hampaillaan. Mansseilla on aivan oma maailmansa kun nähdään muita koiria. Niistä on tullut lauma.

Myös Merlinin fyysinen olemus on miehistynyt. Siihen on varmasti tehonnut aika, liikunta ja ruokinta. Ehkä pikkasen Papun aiheuttama testosteronin myllytyskin. Hierojakin eilen huomasi manssia veivatessaan, että ihan kuin tämä koira olisi kasvanut pituutta. On se, minunkin silmissäni. Vankistunut, levinnyt ja venynyt. En olisi heti uskonut syliin menevästä pienestä terrieristä. Mutta niin vaan on jäänyt haalari tiukaksi ja vetovaljaat naftiksi. Ruokamäärää on pitänyt nostaa, kun pikku pentele menee ja kuluttaa parisataa grammaa lihaa tuosta vaan ja on meinannut laihtua ja kuivahtaa syys-talviakselin aikana. Nyt menee 300 g tavaraa, 2/3 raakaa lihaa, kalaa, sisäelimiä, lihaisia luita ja loput kuivaruokaa, lohiöljyä ja ravintolisät. Lihoina menee sikaa ja nautaa jauhelihana, sisäeliminä, rasvana. Broileria koipina, nuijina tai reisinä, joskus siipeäkin mahantäytteeksi ja ylimääräiseksi. Hyvällä ruokahalulla on syöty myös hevosta, poroa, hirveä, kalkkunaa, peuraa ja lohta. Silakka olisi täydellinen D-vitamiinin lähde pienelle koiralle, Merlinille riittäisi puolikiloa viikossa, mutta ei. Hyi hyi, silakaa, ei tätä voi kuin närppien syödä ja räkiä lattialle. Vielä minä tuon kutaleen silakalla kesytän. Kunhan tulee ostettua taas kunnon satsit jauhista ja palalihaa, maksaa ja rasvaa, niin muussaan sinne sekaan sen puolenkilon silakkasatsin. Taatusti.

Paukkupakkasilla ja lenkin venyessä parituntiseksi, jossa koira on päässyt juoksemaan muutamat ylimääräiset kilometrit, lähtee kalorimäärä nousemaan lihaisella rasvalla, kananmunalla tai jugurtilla. Odotamme edelleen nälkäisinä tassuvieheelle pääsyä, kun vain osuisimme vieheenvetäjän kanssa samaan paikkaan samaan aikaan. Siihen saakka Vea-maanikko toimikoon ärrin vieheenvetäjänä, kuten tänään puistossa. Hitaasti lämpiävä uroseläin joutui eroon juoksuja tekevästä Papusta ja kohteli vuosikasta paimenkoiraa melko hyisesti, yrittäen päristen napsia tätä kyljestä ja ajaa tiehensä naamalle pomppisen johdosta. Aika huonoin tuloksin. Innostui jätkä ajamaan keppiä roikottavaa Veaa pari rundia ympäri ja tyytyi sitten palelemaan ja ihmettelemään missä kaikki hemaisevat pikkukoirat mahtoivat olla sumuisena helmikuun iltapäivänä.

En ole saanut aikaiseksi jokapäiväisiä peltoretkiä. Saimme viikonlopun aikana lisää lunta ja manssit uppoavat sinne rintakehää myöten parhaimmillaan. Täytyy odottaa latuja tai jalankulkijanteitä ja mennä sitten pimeällä sinne tarpomaan, kun ei ole häiritsemässä kiukkuisia hiihtäjiä. Säätiedotus on luvannut lähes nollakelejä, eli nuoskaa ja loskaa tiedossa. Uhkasi Foreca viikonpäähän tapahtuvalla vesisateellakin. Mitähän tämäkin talvi nyt esittää olevansa?