Sosiaalinen eläin

Koira tarvitsee lauman. Ihmis,- tai koiralauman. Merlin on sen minulle viimeistään todistanut. Vaikka manchesterinterriereiden sanotaan olevan pidättyväisiä niin vieraita ihmisiä kuin koiria kohtaan (urokset etenkin toisia uroksia kohtaan), niin pelkästään yhden ihmisen ja yhden koiran lisääminen Merlinin elämään on riittänyt tekemään siitä muutamassa kuukaudessa sosiaalisemman ja avoimemman. Vaikka pakottaminen, ronskit otteet ja paineistaminen saa edelleen nuoren manssipojan ottamaan askelia taakse ja murjottamaan nurkassa, se valitsee mieluusti rauhallisen muukalaisenkin rapsuttelijaksi ja tervehtii ihmisiä uteliaasti ja iloisesti.

Merlin on aina ollut koirasosiaalinen, pennusta pitäen. Varoiteltu on, että aikuisduttuaan se ei siedä vieraita uroksia, mutta tähän mennessä tämä on pätenyt lähes ainoastaan provosoiviin toisiin mansseihin. Sekä jostain syystä lapsuudenkaveribasenji-Viliin. Merlin on kumminkin yleensä sovitteleva osapuoli. Hän tapasi tuossa viime syksynä isänsä Merxcksin ensimmäistä kertaa ja isäpappa meinasi monesti pistää poikansa ruotuun ärisemällä ja niskavilloja kohottelemalla, kun piippaava ja iniseva teini kierähteli maahan selälleen ja heilutteli häntäänsä.

Toinen koira ei voi korvata ihmisen tuomaa seuraa, eikä ihminen puolestaan koiran seuraa. Lämmin, ymmärtävä ja kohtelias ihminen Merlinin elämässä tarkoittaa turvaa, lohtua, kainaloa, ruokaa, paijausta, seuraa, tasapainoa, avointa mieltä, uusia suhteita ja uutta näkökulmaa.  Ystävällinen, leikkisä ja iloinen koira taas ystävyyttä, toimintaa, seuraa, villeyttä, luontoa, koiramaista vuorovaikutusta, kun kurnutetaan saman kepin äärellä tai hammastellaan kuonot vastakkain.

Puolitoistavuotias Papu-manssi on miehistänyt Merliniä hirveästi. Se saattaa olla pelkkä iän tuoma aikuisuuden vivahde, itsevarmuus ja kokemus, mutta Merlin leikkii enemmän ja on leikkisämpi, ja iloisempi. Aiemmin kaikkea vähän jännittänyt pikkukoira heiluttaa nyt takapuoltaan myöten häntäänsä kaikille, naurava, välillä hieman huvittuneen pahoitteleva katse naamallaan, kuin viestittäen "pidän, että olet siinä, mutta olen hieman ujo, anteeksi siitä". Inhimmillistämistä, jotain muutakin tuo kirkas, kulmien takaa pälyilevä pehmeä katse ja innoissaan vatkaava takaruumis voi myös tarkoittaa, mutta näin minä sen tulkitsen. Korvat rennosti sivulla tai edessä ja pientä, jännittynyttä tanssahtelua jaloilla, katse hakeutuu ihmisten omaan ja laskeutuu taas alas. Se on osa Merlinin omaa persoonaa. Hän muistaa, miten kukin ihminen on häntä kohdellut ja sekin näkyy tämän kasvoissa ja ruumiinkielessä.

Varmuutta Merlin on saanut myös. Se ääntelee leikkiessään eikä anna Papun aina varastaa keppiä ja leluja. Se pitää puolensa ruokakupilla ja käskee narttua napakasti, jos tämä nipistää liian kovaa terävillä hampaillaan. Mansseilla on aivan oma maailmansa kun nähdään muita koiria. Niistä on tullut lauma.

Myös Merlinin fyysinen olemus on miehistynyt. Siihen on varmasti tehonnut aika, liikunta ja ruokinta. Ehkä pikkasen Papun aiheuttama testosteronin myllytyskin. Hierojakin eilen huomasi manssia veivatessaan, että ihan kuin tämä koira olisi kasvanut pituutta. On se, minunkin silmissäni. Vankistunut, levinnyt ja venynyt. En olisi heti uskonut syliin menevästä pienestä terrieristä. Mutta niin vaan on jäänyt haalari tiukaksi ja vetovaljaat naftiksi. Ruokamäärää on pitänyt nostaa, kun pikku pentele menee ja kuluttaa parisataa grammaa lihaa tuosta vaan ja on meinannut laihtua ja kuivahtaa syys-talviakselin aikana. Nyt menee 300 g tavaraa, 2/3 raakaa lihaa, kalaa, sisäelimiä, lihaisia luita ja loput kuivaruokaa, lohiöljyä ja ravintolisät. Lihoina menee sikaa ja nautaa jauhelihana, sisäeliminä, rasvana. Broileria koipina, nuijina tai reisinä, joskus siipeäkin mahantäytteeksi ja ylimääräiseksi. Hyvällä ruokahalulla on syöty myös hevosta, poroa, hirveä, kalkkunaa, peuraa ja lohta. Silakka olisi täydellinen D-vitamiinin lähde pienelle koiralle, Merlinille riittäisi puolikiloa viikossa, mutta ei. Hyi hyi, silakaa, ei tätä voi kuin närppien syödä ja räkiä lattialle. Vielä minä tuon kutaleen silakalla kesytän. Kunhan tulee ostettua taas kunnon satsit jauhista ja palalihaa, maksaa ja rasvaa, niin muussaan sinne sekaan sen puolenkilon silakkasatsin. Taatusti.

Paukkupakkasilla ja lenkin venyessä parituntiseksi, jossa koira on päässyt juoksemaan muutamat ylimääräiset kilometrit, lähtee kalorimäärä nousemaan lihaisella rasvalla, kananmunalla tai jugurtilla. Odotamme edelleen nälkäisinä tassuvieheelle pääsyä, kun vain osuisimme vieheenvetäjän kanssa samaan paikkaan samaan aikaan. Siihen saakka Vea-maanikko toimikoon ärrin vieheenvetäjänä, kuten tänään puistossa. Hitaasti lämpiävä uroseläin joutui eroon juoksuja tekevästä Papusta ja kohteli vuosikasta paimenkoiraa melko hyisesti, yrittäen päristen napsia tätä kyljestä ja ajaa tiehensä naamalle pomppisen johdosta. Aika huonoin tuloksin. Innostui jätkä ajamaan keppiä roikottavaa Veaa pari rundia ympäri ja tyytyi sitten palelemaan ja ihmettelemään missä kaikki hemaisevat pikkukoirat mahtoivat olla sumuisena helmikuun iltapäivänä.

En ole saanut aikaiseksi jokapäiväisiä peltoretkiä. Saimme viikonlopun aikana lisää lunta ja manssit uppoavat sinne rintakehää myöten parhaimmillaan. Täytyy odottaa latuja tai jalankulkijanteitä ja mennä sitten pimeällä sinne tarpomaan, kun ei ole häiritsemässä kiukkuisia hiihtäjiä. Säätiedotus on luvannut lähes nollakelejä, eli nuoskaa ja loskaa tiedossa. Uhkasi Foreca viikonpäähän tapahtuvalla vesisateellakin. Mitähän tämäkin talvi nyt esittää olevansa?