Kun minuutit muuttuvat ikuisuudeksi

Ihmisiltäkin löytyy kuudes aisti, se pieni tunne sydämessä, joka käskee tekemään jotain, mutta monesti et tee. Tuota esi-isien vaistoa olisi syytä kuunnella aina välillä, koska tiukan paikan tullen se osuu oikeaan. Jos olisin kuunnellut tänään omaa vaistoani, olisin säästynyt elämäni pisimmiltä tuntuvilta kaksikymmeneltä minuutilta.

On kuin mikä tahansa keskiviikko, miinus, että olen flunssan kourissa ja sairaslomalla. Syke oli jostain syystä korkealla ja neuvottiin lepäämään (olen tosi huono siinä), mutta ajattelin, että rauhallinen metsälenkki ei tee pahaa kun saa kerta viettää laatuaikaa kolmen koiran kanssa. Hyppäsimme bussiin ja kuljimme pari pysäkkiä kohti Jakomäkeä, jossa on pieni soinen metsä. Ei vastaantulijoita puoleen tuntiin ja kaikki oli seesteistä. Terrierit haistelivat jälkiä ja Aku köpötteli fleksissä perässäni. Pappa ei aina pääse irti metsässä, koska höppänä tuppaa hukkaamaan meidät ajautuessaan tutkimaan jotain ja pelkään sen eksyvän. Merlin sen sijaan on ollut aikas pommin varma niin kauan kun vieraita koiria ei ole näköpiirissä. Papulla taas alkaa juoksut lähestymään, niin se päätyy kohta jälkiliinaan kiinni, mutta nyt neiti oli hyvin hollilla kun namitaskua rapisteli.



Merlin alkoi yhtäkkiä rauhallisen kävelyn jälkeen käyttäytyä erilailla. Etäisyys alkoi laajeta meistä muista ja se syöksähteli pitkin hankia edes takaisin ja tuli viimeisenä luokse kun kutsuin koiria namille. Ja silloinkin se käväisi vain hätäisesti ja paineli taas menemään. Tässä vaiheessa minun olisi jo pitänyt ymmärtää, että jossain lähellä on toinen koira ja laittaa manssi remmiin. Mutta olin liian varma - kyllä se on ennenkin tullut takaisin kutsuessa ja vielä ajoissa, eikä konflikteja ole päässyt sattumaan. Vaikka takaraivossa ääni käski pistää koiran kiinni ja siirtyä toiseen osaan metsään, jatkoin eteenpäin. Ja sitten Mer olikin jo sujahtanut tiehensä. Kirosanat lentelivät korkealla nuotilla suustani, kun koira ei pysähtynyt kiellosta ja kutsusta vaan katosi puiden taakse. Äkkiä olimme Akun ja Papun kanssa kolmin eikä missään näkynyt kolmatta mustaa pientä koiraa. Vain mäntyjä ja tiaisia niiden oksissa roikkumassa.

Olin kumminkin aika varma, minne renttu oli suunnannut. Parin sadan metrin päässä oli koirapuisto ja lähdimme kiireesti rämpimään perässä. Ja tien päässähän se koira oli, pomppimassa staffinartun ympärillä innoissaan. Yritin huutaa omistajalle, että häätää koirani pois, mutta hän lähinnä yritti jatkaa matkaansa ja vielä kävelytielle päin. Karjaisin, että odottakaa, en halua koiraani autojen lähelle ja häpeissäni naama punaisena karjaisin Merlinin luokseni ja nappasin kiinni pannasta, kuljettaen meidät takaisin metsänsuuntaan, täysin unohtaen pyytää anteeksi irtokoiraa ja sen käytöstä (mitään ei onneksi sattunut) vaan kiukuspäissäni pistin koiran lyhyeen hihnaan ja marssin vastakkaiseen suuntaan. Jupisin Merlinille koko matkan miten hölmö ja idiootti se on, eikä ansaitsisi nameja tai irti oloa lainkaan, ja jos olisin kuuliainen koiranomistaja, kuljettaisin noita vain hihnoissa ja koirapuistoissa.

Enpä juuri ole. Minulle on tärkeää, että koira pääsee juoksemaan metsässä ja pellolla vapaana. Siinä on erilainen fiilis kuin remmilenkillä tai koirapuistossa, jonne nuo terävät terrierit eivät aina sovi koiraporukasta riippuen. Puistossa nuo saavat vääränlaisia virikkeitä ja tapaavat niille sopimattomia koiria. Niinpä luoksetulon on oltavat 99% toimiva ja sitä harjoitellaan koko ajan namien kanssa. Nyt Merlin oli vain päättänyt, ettei kanssani ollut kannattavaa nameista, kehuista ja rapsutuksista huolimatta. Kun olimme kävelleet vartin verran pois koirapuistossa ja M näytti unohtaneen staffin ja vaikutti haluvan juosta Papun kanssa, ajattelin että nyt viimeistään se tottelisi. Hitot. Ehdin ottaa terrin irti hihnasta ja etsiä kepin niille, kun se lähti juoksemaan tulosuuntaamme. Suustani pääsi niin rumia kirosanoja ja haukkumanimiä koiralleni, että pulssini alkoi nousemaan lähelle sataa ja yli. Talssimme taas perässä kohti koirapuistoa, minkä edustalla staffi oli viimeksi ollut, mutta siellä ei ollut ketään.

Menin paniikkiin. Kylmä hiki ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin kasvojani ja huomasin hengitykseni alkavan kiihtyä. Yritin pysyä rauhallisena ja katselin ympärilleni, mutta lähellä ei ollut ihmisiä, joilta kysyä, olivatko nähneet koiraani. Paniikki kourasi sydäntäni todella pahasti ja tärisin. Kiersimme puiston ympäri, eikä mitään. Kävelin pitkin kävelytietä ja katselin autotielle päin rukoillen, etten näkisi mustaa myttyä missään. Kirjoitin hädissäni Facebookkiin lyhyen ilmoituksen kadonneesta manchesterinterrieristä ja soitin Miralle, ja sitten Jennalle. Siinä vaiheessa itkin hallitsemattomista ja hyperventiloin. Ajatukseni olivat katkenneet ja menetin hallinnan järjestäni. Aikaa oli tuskin kulunut viittätoista minuuttia, mutta näin ainoastaan vieressäni 40 kilometrin tuntivauhdilla liikkuvat bussit ja autot, ja mielikuvitukseni hoiti loput. Papu alkoi piipittämään hihnassa, se ei ymmärtänyt itkuani ja Aku hyppi vasten minua tietäen, että minulla oli hätä. Ystäväni neuvoi minua palaamaan Merlinin karkauspaikalle ja lähdin kävelemään sinne. Ja sieltä manssi juoksikin vartaan. Parahdin koiran nimen ja putosin polvilleni, kahmaisten koiran kiinni ja rutistin sen niskavilloja kuin varmistaen, ettei se lipeäisi enää minnekään ulottuviltani. Papu murisi ja haukkui Merlinin pystyyn ja Aku pesi kasvojani. Mer olisi vain halunnut jatkaa hajujen haistelua.

 

 

Istuin lumessa viitisen minuuttia ja sain raahattua meidät koirapuistoon istumaan, kunnes Jenna hakisi meidät Länsimäkeen. Aika alkoi taas kulkemaan eteenpäin ja sain järkeni takaisin.

 

 

Kun koira karkaa

 

Älä mene paniikkiin. Pysy rauhallisena, yritä kutsua koiraa ja lähde kävelemään samaan suuntaan sen kanssa. Älä lähde kiertämään aluetta vaan palaa karkauspaikalle ja soita etsimisapua. Pidä mukana tuoksuvia nameja. Kutsu koiraa rauhallisesti, kysy havaintoja vastaantulijoilta. Laita nettiin ja läheisiin liikkeisiin ja kaduille kuvallisia (ei koiran nimeä) katoamisilmoituksia puhelinnumerosi ja nimesi ja paikkakuntasi kera. Viikin löytöeläintaloon ja poliisille voi ilmoittaa. Jatka etsimistä riittävästi ja laajasti.

 

 

Ja opeta koiraasi tulemaan luoksesi kutsusta. Perkele.