Täällä tuoksuu kevät

Pieni tauko ollut blogin kirjoittamisesta. Aina on pitänyt aloittaa, mutta töissä on ollut kiireistä ja melkein stressaavaakin, vaikka lähden sinne hyvällä asenteella ja pidän hymyn huulilla koko päivän. Niinpä iltapäivisin on ollut aivan puhki ja hartiasärky ei yhtään anna lisää energiaa. Silti takaraivossa kuiskii pieni ääni, että iloitse.

Talvi on ollut tänän vuonna todella outo. Pakkaset ja lumi tulivat vasta tammikuussa ja pieniäkin hankia saatiin odottaa pari viikkoa. Kun korvia nipistelevä pakkasukko oli juuri päässyt paikalle, lauha ilma tuli

ja potki sen tiehensä. Jep, ilma meni plussan puolelle, lumi alkoi sulaa ja aurinko meni piiloon pilvimassan taakse. Vettä sateli muutaman päivän ja harmaat sävyt valloittivat maiseman uudestaan. En tykkää, en tykkää, en niin yhtään tykkää. Minä toimin valolla, auringolla ja lämmöllä! Sumuinen, kostea ja liukas sää ei ollut ollenkaan mieleeni eikä kameraakaan ole tullut liiaksi ulkoilutettua. Viikko takaperin käytiin manssien kanssa Petikon pellolla, kun Papu alkoi olla parantumaan tonsillojen tulehduksesta ja ollut ollut arkiviikon hihnassa koko ajan ja kaipasi pientä juoksua. Vielä oli neidistä hieman puhti poissa, oltiin pellolla vajaa puoli tuntia, kun päätettiin lähteä takaisin. Aurinko yritti silloin vielä vähän pilkistää ohuen pilviverkoston takaa ja metsänreuna kaikui lintujen viserrystä. Puro oli päässyt jään kahleista ja solisi ruskeana ojassa ja pajunkissat ne vaan jaksoivat puskea esiin. Alkoi tulla epäilys, että oikeaa talvea emme saisi enää ollenkaan.

Mutta jotain juhlimisen aihetta tässä kuran ja jään keskelläkin on. Nimittäin vanha kunnon Aku täytti keskiviikkona vuosia ja juhlimme sen 14 -vuotis synttäreitä aamusta iltaan (työn välissä).

Aamulla vein koko köörin kallion päälle juoksemaan - otettiin ensin Akusta hienoja potrettikuvia, mutta äkkiä Pappa sai hirveät hepulit ja rupesi juoksentelemaan edes takaisin, kävipä jopa härnäämässä valopylväässä kiinni olevia mansseja, että nämä alkoivat räkyttämään vapautta itselleenkin. No, olkoot, kaikki irti kallion päälle ja siinähän sitten riehuivat niin, että metakka kävi. Pappakin riekkui kuin pieni pentu konsanaan Papu kaulassaan roikkuen. Kunhan olivat reilun parinkymmenen minuutin ajan hepuloineet, suunnattiin takaisin, että pääsin lähtemään töihin. Illemmalla tehtiin vanhalle miehelle erittäin härskin näköinen nakkikakku, mutta hyvin se kelpasille kaikille kolmelle koiralle. Nami nami maiskis ja röyhtöys!


Torstaina käytiin Merlinin kanssa agitreeneissä. Oli vaikea rata, mutta se onnistui meiltä pätkissä ohjaajan
mukaan erittäin hyvin! Tuija Hyvättisen jäljiltä oli jäänyt jotain selvästi mieleekin, sillä pyrin pitämään kädet alhaalla ja liikkumaan sulavasti, joustavasti ja ennakoivasti. Niinpä käännökset onnistuivat kuten pitikin ja saimme vähän kehujakin. Takaakiertoja tulee edelleen harjoitella ahkerasti, samoin keppejä ja keinua. Huomenna meillä on seuraavat agikisat, Porvoossa tällä kertaa, joten toivossa on hyvä elää, että hyväfiilis ja joustavat polvet kestävät sinne asti!

 Tänään yritimme taas päästä vieheelle, mutta Svenkka ei ollut ilmestynyt Paloheinäänkään. Liekö syynä päivän aikana ilmestynyt pikkupakkanen, joka on tehnyt teistä ja loskasta kovaa, jäistä ja liukasta. Niinpä sitten päästin vain koirat irti flekseistä ja annoin niiden riekkua omaan tahtiinsa. Poimivat parin klapit matkalla ja hippastelivat kahdestaan niiden kanssa. Kiva vajaa tunnin aamulenkki mäkisissä maisemissa. Ajattelin vielä kauppaan tänään ehtiä, vaan saa nähdä onko tänään vain sohvallarötköttämispäivä.

Sosiaalinen eläin

Koira tarvitsee lauman. Ihmis,- tai koiralauman. Merlin on sen minulle viimeistään todistanut. Vaikka manchesterinterriereiden sanotaan olevan pidättyväisiä niin vieraita ihmisiä kuin koiria kohtaan (urokset etenkin toisia uroksia kohtaan), niin pelkästään yhden ihmisen ja yhden koiran lisääminen Merlinin elämään on riittänyt tekemään siitä muutamassa kuukaudessa sosiaalisemman ja avoimemman. Vaikka pakottaminen, ronskit otteet ja paineistaminen saa edelleen nuoren manssipojan ottamaan askelia taakse ja murjottamaan nurkassa, se valitsee mieluusti rauhallisen muukalaisenkin rapsuttelijaksi ja tervehtii ihmisiä uteliaasti ja iloisesti.

Merlin on aina ollut koirasosiaalinen, pennusta pitäen. Varoiteltu on, että aikuisduttuaan se ei siedä vieraita uroksia, mutta tähän mennessä tämä on pätenyt lähes ainoastaan provosoiviin toisiin mansseihin. Sekä jostain syystä lapsuudenkaveribasenji-Viliin. Merlin on kumminkin yleensä sovitteleva osapuoli. Hän tapasi tuossa viime syksynä isänsä Merxcksin ensimmäistä kertaa ja isäpappa meinasi monesti pistää poikansa ruotuun ärisemällä ja niskavilloja kohottelemalla, kun piippaava ja iniseva teini kierähteli maahan selälleen ja heilutteli häntäänsä.

Toinen koira ei voi korvata ihmisen tuomaa seuraa, eikä ihminen puolestaan koiran seuraa. Lämmin, ymmärtävä ja kohtelias ihminen Merlinin elämässä tarkoittaa turvaa, lohtua, kainaloa, ruokaa, paijausta, seuraa, tasapainoa, avointa mieltä, uusia suhteita ja uutta näkökulmaa.  Ystävällinen, leikkisä ja iloinen koira taas ystävyyttä, toimintaa, seuraa, villeyttä, luontoa, koiramaista vuorovaikutusta, kun kurnutetaan saman kepin äärellä tai hammastellaan kuonot vastakkain.

Puolitoistavuotias Papu-manssi on miehistänyt Merliniä hirveästi. Se saattaa olla pelkkä iän tuoma aikuisuuden vivahde, itsevarmuus ja kokemus, mutta Merlin leikkii enemmän ja on leikkisämpi, ja iloisempi. Aiemmin kaikkea vähän jännittänyt pikkukoira heiluttaa nyt takapuoltaan myöten häntäänsä kaikille, naurava, välillä hieman huvittuneen pahoitteleva katse naamallaan, kuin viestittäen "pidän, että olet siinä, mutta olen hieman ujo, anteeksi siitä". Inhimmillistämistä, jotain muutakin tuo kirkas, kulmien takaa pälyilevä pehmeä katse ja innoissaan vatkaava takaruumis voi myös tarkoittaa, mutta näin minä sen tulkitsen. Korvat rennosti sivulla tai edessä ja pientä, jännittynyttä tanssahtelua jaloilla, katse hakeutuu ihmisten omaan ja laskeutuu taas alas. Se on osa Merlinin omaa persoonaa. Hän muistaa, miten kukin ihminen on häntä kohdellut ja sekin näkyy tämän kasvoissa ja ruumiinkielessä.

Varmuutta Merlin on saanut myös. Se ääntelee leikkiessään eikä anna Papun aina varastaa keppiä ja leluja. Se pitää puolensa ruokakupilla ja käskee narttua napakasti, jos tämä nipistää liian kovaa terävillä hampaillaan. Mansseilla on aivan oma maailmansa kun nähdään muita koiria. Niistä on tullut lauma.

Myös Merlinin fyysinen olemus on miehistynyt. Siihen on varmasti tehonnut aika, liikunta ja ruokinta. Ehkä pikkasen Papun aiheuttama testosteronin myllytyskin. Hierojakin eilen huomasi manssia veivatessaan, että ihan kuin tämä koira olisi kasvanut pituutta. On se, minunkin silmissäni. Vankistunut, levinnyt ja venynyt. En olisi heti uskonut syliin menevästä pienestä terrieristä. Mutta niin vaan on jäänyt haalari tiukaksi ja vetovaljaat naftiksi. Ruokamäärää on pitänyt nostaa, kun pikku pentele menee ja kuluttaa parisataa grammaa lihaa tuosta vaan ja on meinannut laihtua ja kuivahtaa syys-talviakselin aikana. Nyt menee 300 g tavaraa, 2/3 raakaa lihaa, kalaa, sisäelimiä, lihaisia luita ja loput kuivaruokaa, lohiöljyä ja ravintolisät. Lihoina menee sikaa ja nautaa jauhelihana, sisäeliminä, rasvana. Broileria koipina, nuijina tai reisinä, joskus siipeäkin mahantäytteeksi ja ylimääräiseksi. Hyvällä ruokahalulla on syöty myös hevosta, poroa, hirveä, kalkkunaa, peuraa ja lohta. Silakka olisi täydellinen D-vitamiinin lähde pienelle koiralle, Merlinille riittäisi puolikiloa viikossa, mutta ei. Hyi hyi, silakaa, ei tätä voi kuin närppien syödä ja räkiä lattialle. Vielä minä tuon kutaleen silakalla kesytän. Kunhan tulee ostettua taas kunnon satsit jauhista ja palalihaa, maksaa ja rasvaa, niin muussaan sinne sekaan sen puolenkilon silakkasatsin. Taatusti.

Paukkupakkasilla ja lenkin venyessä parituntiseksi, jossa koira on päässyt juoksemaan muutamat ylimääräiset kilometrit, lähtee kalorimäärä nousemaan lihaisella rasvalla, kananmunalla tai jugurtilla. Odotamme edelleen nälkäisinä tassuvieheelle pääsyä, kun vain osuisimme vieheenvetäjän kanssa samaan paikkaan samaan aikaan. Siihen saakka Vea-maanikko toimikoon ärrin vieheenvetäjänä, kuten tänään puistossa. Hitaasti lämpiävä uroseläin joutui eroon juoksuja tekevästä Papusta ja kohteli vuosikasta paimenkoiraa melko hyisesti, yrittäen päristen napsia tätä kyljestä ja ajaa tiehensä naamalle pomppisen johdosta. Aika huonoin tuloksin. Innostui jätkä ajamaan keppiä roikottavaa Veaa pari rundia ympäri ja tyytyi sitten palelemaan ja ihmettelemään missä kaikki hemaisevat pikkukoirat mahtoivat olla sumuisena helmikuun iltapäivänä.

En ole saanut aikaiseksi jokapäiväisiä peltoretkiä. Saimme viikonlopun aikana lisää lunta ja manssit uppoavat sinne rintakehää myöten parhaimmillaan. Täytyy odottaa latuja tai jalankulkijanteitä ja mennä sitten pimeällä sinne tarpomaan, kun ei ole häiritsemässä kiukkuisia hiihtäjiä. Säätiedotus on luvannut lähes nollakelejä, eli nuoskaa ja loskaa tiedossa. Uhkasi Foreca viikonpäähän tapahtuvalla vesisateellakin. Mitähän tämäkin talvi nyt esittää olevansa?

Merenjäällä ken uskaltaa

Nyt kun tuota lunta on tupruttanut parin viikon ajan muutama sentti kerrallaan jokusen kertaa tässä alkaneen talven aikana, niin oli aika jättää pyörä varastoon ja ottaa kelkat esille. Minä en ole ollut vielä niin rikas, että olisi ollut varaa marssia ostamaan kauan haluttu kickspark, joten lainatavaroilla mennään tässäkin. Onnekas Jenna sai kun saikin mustan kikkarinsa ja pakattiin se ja koirat autoon keskiviikkona ja lähdettiin ryhmätreeneihin Tuusulanjärvelle. Siellä oli hyvä jäätilanne ja pimeässä tähtienloisteessa alkufiilikset olivat hyvä. Oli huskya ja muuttia ja valkkaria, sekä tietty meidän pienet terrierit. Luna ja Papu kävivät kuumina ja kiljuivat itsensä matkaan ja Merlinkin lähti liikkeelle hyvällä vauhdilla. Ensimmäiset kilometri pari mentiin kuin tuli hännän alla, ohitettiin valjakko ja muut koirat tuosta vaan. Sitten tuli juomatauon paikka ja oleskeltiin hieman liian kauan aikaa paikallamme, ehdittiin vähän kylmettyä. Tauon jälkeen jaksettiin juosta ja polkea muuttien takana vielä hetkinen, kunnes alkoi pikkukoirista loppua patterit ja musherin pohkeiden kuntoon laitettiin toivo päästä maaliin asti. Annoin koirien jolkotella kehujen jälkeen ja potkiskeltiin Jennan kanssa ähkien loppuun asti seitsemän kilometrin lenkki. Vain pikkasen väsyneenä kotiin ja seuraavana aamuna töihin. Koirat ansaitsivat parin päivän tauon ja levon. Syötin mansseille lihaista rasvaa, jugurttia ja öljyä yllin kyllin, lihaa unohtamatta.

Merlinin lihadieetti ei tuottanut haluamaani tulosta. Tuolla on siis massan nostatus menossa. Jätkä veti 400g pelkkää lihaa päivässä ja hetken vaikutti, että oli pulskeana ja korvat lakkaisivat kutisemasta. Kulutus ja saatu rasvamäärä eivät vain tahtoneet kohdata eikä läski tarttunut koiraan. Korviaan tuo vaan rapsutteli ja meni todella kuivaksi tassuista ja ihosta. Rasvausta, rasvausta, lohiöljyä ja pellavaöljyä. Helokkiöljykapselit ovat ostoslistalla, sekä kunnollinen tassuvoide. Viisas tyttöystävä osti koirien korvahuuhteluainetta ja kokeiltiin sitä eilen. Tänään... ei lainkaan rapsuttelua. Sieltä taisi olla kunnon korvakakkaa sisällä. Irtokarvoja ainakin löytyi. Hoidetaan vielä rohtuneet korvanlehdet ja jospa se siitä kiusasta! Suunnitelmissa olisi aamuisin antaa 50/50 kuivaruokaa ja lihaista rasvaa, pieni luu ja D-vitamiini sekä sinkki, ja illalla taas parisataa grammaa lihaa ja kananmunaa. Täytyy ostaa silakkaa ja pilkkoa pari kiloa kalaa pakastin täyteen. Jos vain mahdollista, joka päivä 30-60 minuutin peltolenkille juoksemaan pallon perässä, viehejuttuja pari kertaa kuussa, vetojuttuja pari kertaa kuussa ja agilitya kerran viikossa. Ei talvisin täydy pitää liikunnasta taukoa.

Tänään oli hurjan hauskaa Vuosaaren Aurinkolahden tuntumassa. Lähdettiin hieman hatusta vetäen tekemään pieniä vetoharjoitteluja omassa porukassamme, bensarahat vähissä lähteä uudestaan Tuusulanjärvelle. Vuoroteltiin musherin ja kuvaajan paikkaa ja annettiin koirien juosta. Lunan ja Papun piti ensin vähän rähistä toisilleen, kun olivat eri mieltä suunnanvaihdosta ja manssitar yritti hyppiä vanhemman nartun silmille (tai kirjaimellisesti olkaan, napsi sieltä niin, että pälliltä meni hermot pariinkin kertaan), mutta kun tehtiin selväksi, että ollaan tekemässä yhteistä kivaa ja yhteistyötä, ja saatte luvan olla kunnolla, homma lähti käyntiin. Tytöt vetivät todella hienosti! Papu on oikein lupaava pieni vetokoira, täynnä tarmoa ja asennetta ja voimaa, ja nopeutta. Pikkaset ärrierit vetivät hirmuista vauhtia pitkin merenjäätä ja saivat ohikulkijat nauramaan ihmeissään, ottamaan kuviakin.

Merlin veti, kun häntä huvitti. Olisiko saanut syksyisestä pienestä kämmistä (joutui bullin matkaan, kun vetovyö napsahti poikki, ja juoksivat pari kilsaa kaksistaan ilman ihmisiä) ikäviä matkamuistoja, ja välillä jolkotti melkein kelkan takana murjottaen. Musher yritti pysyä iloisena ja kannustaa, ja kyllähän herkkä pieni runopoika vetikin välillä. Ainakin silloin kun mamma oli kaukana edellä huutelemassa. 

Pilkkiaukkoja ja kävelijöitä väistellen mentiin arvioiden 2-3 kilometriä yhteensä pitkin rantaa ja hyvä mieli jäi. Lunalta meni uusista valjaista hieman kainalon iho rikki ja manssit saivat vetää kahdestaan kelkan takaisin rantaan, lähtipä pikkumieskin vetämään Papun kanssa hyvin. Iloista kannustusta, hirveästi kehuja ja pusuja. Kotona odotti lämmin sohva ja iltapalaksi rasvaa, nappuloita, kanansiipiä ja fasaania. Burp. Hyvin maistui ja olisivat syöneet varmaan lisääkin. Huomenna olisi tiedossa aamulla (ehkä, puskaradio jos on toiminnassa) pienet viehetreenit mansseille ja mukava aamulenkki Tuomarinkylän peltomaisemissa, ja kahdelta alkaisi taas Tuija Hyvättisen agilitytunnit. Ennakointia ja linjojen ohjausta.

 

 

Maanantaina minulle tiedossa aamupäivystäjän vuoro. Se on 5:30 lähtö töihin avaamaan ovet ja ottamaan aamun ensimmäiset lapset vastaan. Hirvittää. Inhoan olla ensimmäinen. Mieluummin viimeinen. Mutta ehkä se siitä. Loppuviikko olikin ihan mukava, seiskan vuoroa ja välivuoro. Ensimmäinen palkkakin tulee loppuviikolla! Jee! Siitä ei paljoa jää käteen, joten on ahkeroitava helmikuussa, eikä saa olla kipeänä. Sitten helmikuussa irtoaisikin semmoinen mukava 1800 eukon palkka tilille. Sillä voisi ostaa jotain. Parit näyttelyilmoitutukset. Agilitystartit. Viedä Mira syömään. Maksaa velkoja. Ehkäpä ostaa kickspark. Kuka tietää?

Shoppailua

Tänään oli siis toinen sairaspäivä ja rumasti en viettänyt päivää sängynpohjalla vaan ylös hoipertelun, americano-kahvin ja kinkkumunakkaan jälkeen lähdimme Miran kanssa kohti Porvoota. Auringonpaiste piristi korvasärystä huolimatta ja ensimmäinen pysäkki vähintäänkin sai hymyn huulille - Brunebergin tehtaanmyymälä. Mikä toffeen, suklaan ja lakritsin ihana tuoksu! Mira etenkin meni ihan hassuksi ja haali tryffeleitä, suukkoja ja ja minulle riisisuklaata kilon verran. Vain puolisen satkua hurahti karkkeihin!

Takaisin autoon ja hurahdus tien toiselle puolelle Dog&Cat eläintarvikeliikkeeseen etsimään Papulle vetovaljaita ja ekalla yrittämällä taisi löytyä oiken kokoiset. Jep, mukaan lähtevät. Kuten myös puolitoista kiloa lihaista rasvaa, fasaania, kaniinia, poroa ja vinkupalloja, sekä Orijen pentunappulaa. Huominen kelkanveto vaatii varmasti veronsa ja koirien rasvavarastot on täytettävä hyvin jo etukäteen! Tänään siis peuranjauhelihaa, lihaista rasvaa ja öljyä. Huomenna aamupalaksi rasvaa ja mukaan ihraista, lämmintä janojuomaa koirille. Lauralle ehkä vain vettä...

Peten koiratarvikkeeseen ei tarvinnut enää lähteä kun valjaat hoituivat, joten päätettiin kävellä hieman vanhassa kaupungissa. Pakkanen teki varpaat tunnottomiksi minun hienoissa "talvitennareissa", mutta kyllähän sitä käveli ihan mielellään. Sitä kun ei tiedä milloin aurinko menee taas piiloon viikkokausiksi ja harmaanvalkoiset pilvilautat valloittavat taivaan. Minä olen pitkälti valolla toimiva ihminen, joten sen mukaan mennään. Hieman erilainen lenkki koirillekin, puutaloja, aitoja ja mukulakiviä. Porvoonjoki oli jäässä ja päästimme koirat juoksemaan jäälle. Kovat pakkaset parin viikon aikana ovat pitäneet huolta, että matalat vesistöt ovat paksun jään peitossa. Pari rallikierrosta ja kurnutusta vasten jäistä lunta ja taas matka jatkui remmistä. Auto oli tunnin parkissa, joten pitkää lenkkiä ei ehtinyt tehdä. Ehkä kesällä kunnon retki Porvoossa. Kahviloista ja suklaatehtaasta tuli herkullisia tuoksuja, mutta jatkoimme urheasti matkaamme eteenpäin. Ruokakaupan kautta pizzatarvikkeita ja kohti kotia. R-kioskin mukava neiti toi käteen ilmaisen kahvilipukkeen, täytyy muistaa käyttää joku aikainen työaamu. Huomenna kello soi 6:30, mutta johan tässä lapsia ja rahantahkoamista kaipaakin.



Pizza oli hyvää. Samoin riisisuklaa. Manssit lipoivat nälkäisinä huuliaan, kun leikkelin lihaista rasvaa
pienempiin osiin. Sohvalla köllöttelyä ja Mira ahkeroinut ompelukoneen ääressä tekemässä Papulle tossuja. Tarttuipa vielä puikkoihin ja päätti neuloa villasukat. Minulle kaipa. Ehkä varpaatkin olisi jäätymättä.

Huomenna siis Tuusulanjärvelle. Mukaan lämpimät vaatteet, otsalamppu, vesipullo, koirien juottoliemi, koirien takit, tossut, villapaidat, vetovaljaat, pannat. Jenilta saan lainaan liinat, Elinalta kelkan. Mukaan tulee siperianhuskeja, alaskanmalamuutteja, saksanpaimenkoira, bullterrieri, shetlanninlammaskoira. Loistava kokoonpano siis! Alle 10 kilometrin lenkki olisi tarkoitus tehdä, että noviisit jaksavat mukana.

Torstaina lepopäivä. Ahkerointia töissä ja viikkopalaveri, ja perjantaina voisi tehdä kunnon iltalenkin. Viikonloppuna olisi tiedossa mahdollisesti tutun koirien kuvausta.

Vielä yksi riisisuklaapatukka ja tietokone kiinni.

 

 

Ketunpoika ja korvatulehdus

Kiva pakkassää jatkuu jatkumistaan. Tykkään raikkaudesta, kirpeydestä, selkeydestä ja kuivuudesta ja valosta, jota lumi tuo mukanaan, mutta kylmä ei tee kyllä hyvää kipeällä korvalle, jonka käytävässä jyllää tulehdus toista viikkoa. Kieriskelin aikana aamulla sängyssä pohtien mennäkö vai eikö mennä töihin vaan luovutin ja soitin terkkariin ajan ja hain lisää antibioottia. Pitäisi tippojakin ostaa, mutta tilillä kolmisen euroa, joten ei nyt oikein heru. Katsotaan sitten kun on ihan piripintaan täynnä vaikkua.

Oltiin eilen Tuija Hyvättisen Kehon,- ja liikkeenhallintakurssin ekalla tunnilla. Mielenkiintoista, joskin tuttua, mutta erittäin hyvää asiaa, teoriaa ja käytäntöä. Itselleni sanktiota heiluvista käsistä ja huonosta kontaktista koiraan, mutta plussaa nopeasta oppimisesta ja iloisesta mielestä. Ei me montaa estettä ehditty tekemään viidessä minuutissa (itse kurssi 2 h per kerta), mutta kuivaharjoitella pitäisi enemmän jalkatoimintaa ja kädet selän takana.

Pitäisi muutenkin tehdä enemmän mielikuvitusharjoituksia, jumppaa, kuivaharjoittelua ja videoiden analysoimista kuin nykyään. Kentällä taas luottaa koiraan enemmän ja pitää parempi kontakti. Olen todella epävarma kulkija radalla ja mietin tuhatta ja sataa asiaa samaan aikaan, josta pitäisi päästä eroon. Huh! Ehkä tämä tästä...

Ihana Mira sai Merlinin kettupipon valmiiksi. Vaatii ehkä hieman hienosäätöä vielä, mutta manssi on todella symppis uusine pystykorvineen. Pitäisikö hankkia vielä oranssit tossut? Toisaalta huskykuvioitu haalari ja pipo olisi must sekä Mepalle että Papulle, että mulla olisi täydellinen valjakkopari! Tilasin kaverilta jo kahden koiran joustoliinan ja seisingin, ja ehkäpä helmi,- tai maaliskuun palkasta jäisi rahaa kicksparkiinkin. Ja kunhan tyttöystävälle tulisi kesällä uusi manssipentu ja minulle joskus vuonna nakki samanmoinen, niin mulla olisi upea black & tan neliveto! Haaveillahan aina saa, eikö vaan...

Tänään ollut löysäily päivä. Mira lähti töihin ja minä kävelin terkkariin ja takaisin, ja hain koirat kylään. Kummatkin nukkuivat kainalossa ja Aku jalkojen päällä kun katsottiin töllöstä hömppäohjelmia ja käytiin viimeisten auringonsäteiden aikaan hieman valokuvaamassa. Papu ja Aku saivat tuttuun tapaansa hepulit ja Merlin seurasi vierestä ja haki kepin itselleen. Pyykkiä ja amstaffi.com-foorumin selaamista ja lämmintä kanttarellisoppaa.

Huomenna vielä saikkupäivä ja löysäilyä ja keskiviikkona odottaisi Tuusulanjärvi, kelkka ja vetotreenit. Sieltä ei välttämättä tule kuvamateriaalia pimeyden takia, mutta ehkäpä vaikka videota. Katsotaan.

Ratiritirallarrrrengas

No huh!

Huh! Huhhuh!

Kun herään ennen herätyskelloa kahdeksan yli kuusi aamulla, olen hetken varma, että soitan jonnekin ja jollekulle ja ilmoitan, etten tulekaan kisaamaan. Mikähän tässä nyt mättää, en ole ennen jännittänyt näin kamalasti? Merlin luo minulle kisapaineita. Haluan onnistua ja menestyä ja olla parempi. Onneksi en tuosta tärisevästä kilpailunhimosta huolimatta ole (ainakaan vielä) unohtanut, että ollaan tekemässä täällä yhdessä koiran kanssa ja aina hihkun ja onnittelen koiraa hyvästä työstä. Aina. Ja hyvästä työstä. Jos perseilee tahallaan, niin sitten ei hihkuta. Sitten mennään hiljaa pois.

No, päästiin kumminkin paikan päälle Ojankoon, kirpeä pakkasaamu oli vielä indigonsininen, kun syvän henkäyksen jälkeen menin ostamaan Merlinille kisakirjan ja kuittaamaan osallistumiseni. Alunperin tarkoitus oli mennä vain hyppyradalle, koska kontaktiesteiden juoksarit ovat vielä kesken (ja miten helposti ne hajoavatkaan!), mutta koska jonkin kämmin kautta nimeni oli myös A-radan listassa, niin menkööt. Rahaa käteen, nimiä kisakirjaan ja rauhoittumaan hetkeksi. Katselin minejä ja kauhuissani yritin miettiä sopivaa ohjaustyyliä itselleni. Olen jonkinlaisessa mielikuvituslukossa. Mielikuvitusmaailma ei toimi niin kuin pitäisi. Niinpä tunnin kuluessa ja rataantutustumisen jälkeen alkoi kämmenet hiota ja päässä jyskyttää. Kovasti yritin olla näyttämättä hermostumistani koiralle ja aikas hyvin se keskittyikin. Puomille asti meni hyvin, kun Mepa oletti puomin olevan liian korkea keinu ja hyppäsi sieltä alas. Toka yritys mentiin varovasti, mutta loppuun asti. Seuraava töyssy tuli kepeillä, jotka tehtiin alusta uudestaan, putki kierrettiin oudosti uudestaan (mutta kiltti tuomari ei tehnyt siitä kieltoa) ja loppukiri meni aikas hyvin.

Selvittiin! 10 vp ja hieman yliajalla, ja sijalle 8. Olen tyytyväinen, muistin radan. Merlin tarvitsee siis puomin ja keinun erotteluharjoituksia sekä keppejä, keppejä ja lisää keppejä. Ja vähän lisää keppejä.

Jenna tuli Lunan kanssa meitä kannustamaan ja lähdimme pienelle kävelylenkille lähimaastoon heittelemään palloa ja frisbeetä koirille. Ilma oli, kuten eilenkin, upea ja aurinkoinen ja pirun kylmä, joten lenkki jäi lyhyeksi. Merlin pysyi hyvin hollilla vapaana muista ulkoilijoista ja koirista huolimatta.

Ehdittiin tulla katsomaan (ja minä kuvaamaan) minien C-rataa. Hyppyrata oli ihan hauska! Jännitti vähemmän kuin aamulla, mutta jännitti kumminkin ja häselsimme itsellemme 5vp ja hyllyn, kun jätin yhden hypyn välistä. Ja vielä aivan radan lopussa!

Loppujen lopuksi olen helpottunut. Me selvisimme! Jotenkin! Olisi voinut mennä huonomminkin. Merlin ja etenkin minä tarvitsemme paljon, paljon treeniä, mutta luulen ja ainakin toivon, että kunhan kesäkisat alkaa, meillä on hyvät kepit ja hyvät juoksarit. Helmikuussa olisi mahdollista ottaa seuraavat kisat, toivottavasti siihen mennessä saisin opetettua itseäni olemaan hermoilematta niin kamalasti.

Aloitetaan alusta

Tänään päästiin kerrankin viikolla aurinkoiseen talvisäähän kävelemään. Jännitys lähestyvistä virallisista agilitykisoista sai aikaan pienen flunssanpoikasen ja mahakivun, mutta raikas pakkasilma kuorimassa ihoa irti kasvoilta sai ajatukset muualle. Herättelin kaverinkin hereille ja sovittiin tapaamispaikka Mustavuoren parkkipaikalle. Me Merlinin (minun vajaa 2-vuotias manchesterinterrierini, näin btw) kanssa kävelimme rauhallista tahtia metroaseman ohitse ja Laakavuoren metsänpoikki ja heittelimme vähän palloakin pellonreunalla. Manssilla oli reilusti vaatetta päällä ja tossutkin jalassa, niin pakkasherran paukuttelut eivät haitanneet lumessa ryntäilyä ja kivenlohkareille kiipeilyä.

 Kunhan kaveri ja Luna-bulli oltiin noukittu matkaan, palattiin viimalta pakoon takaisin metsän suojiin. Ihanaa edestakaisin poukkoilua pitkin kapeita, jäisiä polkuja ja umpikujaan päätymisiä kallioille ja vallihautojen reunoille. Ohitettiin pari muuta koirakkoa ja lenkkeilijää, mutta muuten oli hyvin rauhallista. Metsä oli hiljainen, vain jäljet maassa kertoivat, että rusakot ja oravat ovat edelleen ruuanhaussa. Yksi vihainen talitiainen tuli puolustamaan pähkinäautomaattiaan metsänkeskellä.

Talvi onkin yllättävän kiva vuodenaika, kun sitä joutuu odottamaan ensin pari pimeää, kuraista ja märkää kuukautta. Lumi tuo valoa, kuivuutta ja tunnelmaa. Vielä viisi, kymmenen senttiä lisää samaa valkoista pakkashöttöä ja päästään vielä kelkkailemaankin. Tyttöystävän vajaa puolitoistavuotias manssinarttu on kovanluokan vetopiski, tulee aivan hulluksi kun näkee toisen koiran juoksevan edellään. Merlin ei ole aivan innokas pitkillä matkoilla, mutta ehkä sen saa vielä innostumaan enempi kun pääsee kelkan eteen.

Miinusasteita saisi tosin ehkä olla vähän vähemmän... toisaalta odotan innolla etenkin Tuusulanjärvelle jäälle pääsemistä, sain selville, että luonnonjäillä koirat saavat kulkea vapaasti. Onkohan Tuusulanjärvi luonnonjärvi vai jokin tekaistu lätäkkö...

Mutta lisää tällaisiä ihania aurinkoisia talvipäiviä! Toki olen töissä joka arkipäivä, mutta viikonloput ovat kamerantäytteistä aikaa! Huomenna meitä odottaa Merlinin kanssa tosiaan ensimmäinen virallinen starttaus agilityssa, kotikisoissa Vuokkoset Areenalla. En tiedä odotanko innoissani vai kauhuissani... kunhan selviämme elossa maaliin asti enkä unohtaisi rataa, niin pystyn huokaisemaan helpotuksesta. Minulla on paha tapa unohtaa asioita, myös kisaratoja, hermostuessani... ei kovin mieltäylentävä tapa.

Mutta ehkä me selvitään. Ehkä. Huomennahan se viimeistään nähdään.