Se oli kaikki valhetta

Kevät siis. Sinne men! Kun aurinkoisista ja tuulisista päivistä sai edes hetken nauttia viikon ajan, niin tänäaamuna heräsimme paksuun lumisateeseen. Yön aikana oli ehtinyt leijua valkoista höttöä jo kymmenisen senttiä ja kylläpä pientä siiliä ketutti. Ärrinmurrin ja pyh pah, aurinko takaisin ja sassiin! On ollut niin keväinen, ihana fiilis ja hyvät oltavat auringonlämmössä, että kuka nyt enää mitään talvea haluaa? Huijausta!

Ei tämä ihan ruusuilla tanssimista ole ollut. Puolikuntoisena töissä ei ole tehnyt flunssalle löpöä, eikä yskimiselle ole näkynyt loppua. Eilen sitten tuli tuomio keuhkoputkentulehduksesta, plääh. Apteekkiin pitäisi itsensä jaksaa kuljettaa hakemaan troppia, koska huomenna Lauraa odottaa paatti satamassa ja seilaamme hetken merellä Miran kanssa.

Meren kun mainitsin, kävin tuossa hetki sitten kävelemässä Lauttasaaren pohjoiskaaren rannalla. Jäät ovat lähes sulaneet ja tilalle on tullut lokkiparvia, isokoskeloita ja telkkiä. Mahtaa niilläkin olla nyt hyvät oltavat siellä lumisateen keskellä... niin se luonto vaan yllättää. Uutta kevättä odotellessa, että pääsisi kuvailemaan ja seuraamaan lintujen muuttoa enempi. Viikkiin ja Kallahdelle, ja Suomenlinnaan ja Marjaniemeen...

Koiratreffeillä olemme käyneet ahkerasti. Talvella ei tullut nähtyä oikein ketään tai käytyä paljon missään, että jos nyt sitten senkin edestä. Sekä Merlinillä, että Papulla on opittavaa sosiaalisista taidoista, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Toissapäivänä, kun meitä oli peräti kahdeksan koiraa liikkeellä ihmisineen, M vielä roikkui riisenineidin takapuolessa kiinni kuin mikäkin vieteriukko, mutta eilen uudella tapaamisella ei ollut juuri mitään ongelmaa. Pari kertaa kun tiukasti sanoi, niin manssi jätti toisen rauhaan ja läksi jopa leikkimäänkin. Merlin ei ole koira leikkisimmästä päästä, liekö vanhemmalla Akulla asiaan jotain tekemistä, mutta käyttäytyä pitää silti osata. Ja hyvinhän se menikin. Pillille harjoitellaan vielä kovasti, kyllä siitäkin jotain vielä tulee. Vieheellä ei olla vieläkään päästy, saa nähdä päästäänkö koko keväänä...

Nyt pitäisi alkaa ehostautumaan syntymäpäiviä varten. Omiani. 24 vuotta pamahti tänään täyteen. Onnea minä.

Minä lennän, polskin ja uin

Taas viikkokatsauksen aika.

Mahtavan agilityviikonlopun jälkeen, edelleen saamistamme nollatuloksista pää pilvilinnoissa, päätin olla huomaamatta takaisin hiipivää särkyä ja räkäisyyttä ja maanantai alkoi varsin lupaavasti. Veimme kolmen koplan polskimaan Helsingin koirauimalaan ja että noita koiria oli hauska katsoa ja kannustaa. Pappa meni ensin, hieman epävarmana, mutta hoiti homman parhaiten kotiin ja näytti miten puolikas noutajavanhus ui. Pitkiä, voimakkaita ja hiljaisia vetoja ja hienosti häntä peräsimenä. Uimaopettajakin ihasteli ja kehui Akun kuntoa, kuunteli sykettä välillä vetojen välissä, mutta koiran teräskunto piti pintansa ja hän ui neljä, viitisen kertaa ilman ongelmia. Merliniä jännitti astetta enemmän ja meni muutaman vedon verran, ennen kuin se löysi hyvän, tehokkaan uimatyylin ja pisteli menemään kuin kotonaan. Papu kokeili pariin kertaan kroolausta, mutta Merlinin kanssa yhdessä mennessään altaassa onnistui manssittareltakin viimein koirauinti.

 Tiistaina töissä alkoi yskiminen ja niistäminen. Mitäs pienistä, mä oon aina vähän nuhanen näin talvisin, minkäs teet, ei haittaa. Ulkoilu lasten kanssa puistossa oli mukavaa ja piristävää. Sitten kun kotona pisti sohvalle hetkeksi lepäämään ja heräsi tunnin päikkäreiltä, oli ääni poissa. Piru vie! Hölmöyttäni lähdin epiksiin Ojankoon, eikä olisi pitänyt - paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Mitään ei osattu, rata oli supervaikea, Lunalla ei mennyt hyvin eikä Merlinkään saanut tehtyä keppejä oikein sitten millään. Yömyöhään siellä meni ja minulla vihloi keuhkoista ja selkärangasta asti hengittäminen.

Nukkumaan ja sairaslomalle. Taas.

Loppuviikko meni nukkuessa, yskiessä, nukkuessa ja taas yskiessä. Olin aivan kuitti lauantaihin saakka ja silloinkin vielä. Oli kumminkin niin kaunis, aurinkoinen ilma, että pakkohan se oli mennä hieman kävelemään Hakunilan sulille pelloille. Merlin sai taas valjaisiin kiinni jälkiliinan, eikä suotta - onnistuihan se kumminkin karkaamaan parin bordercollien luokse Papun kanssa. Kyllä ketuttaa olla koko ajan varpaisillaan nykyään tuon kanssa, kun ennen ollut niin helppoa. Vielä vuoden alkupuolella pystyi Mepaa pitämään irti tyyliin keskellä katua, koira tulossa vastaan, ei huolta, kutsun ja koira tulee ja mennään ohi hihnassa. Nyt jokainen kilometrin päässä oleva koira supermielenkiintoinen ja aivan pakko päästä katsomaan. Ihan sama millaista sisäfilettä kädessä heiluttelen. Täytyy todenteolla alkaa paneutua miten tuota luoksetuloa ja lähellä oloa alkaisi uudestaan ehdollistamaan, eihän siitä nyt mitään tule, jos jätkä joutuu loppuelämänsä viettää hihnassa. Me ei niin paljoa koirapuistoissa käydä, että ne korvaisivat vapaana olon ja manssin kaltainen juoksija kumminkin sitä tarvitsee henkisen hyvinvoinnin vuoksi. Ja minä taas tarvitsen vähän luotettavamman koiran henkisen hyvinvointini vuoksi, kiitos vaan.

Loppureissu Hakunilassa meni ihan mukavasti. Voimakkaasta tuulesta huolimatta aurinko paistoi ja linnut lauloivat kevätlauluja. Leskenlehtiä tai perhosia ei näkynyt, mutta lähellä oli. Jos ajatellaan, että vuosi sitten mentiin vielä järvenjäällä kelkalla, niin tässä on kyllä täydellinen täyskäännös tehty sääolotilan suhteen. Ja plussa jatkuu, jos on säätiedotuksia uskominen. Tänään Forecan mukaan +8 astetta. Kelpaa mulle!

Eilen tavattiin taas koiraporukan kanssa. Alkuun sinne ei pitänyt sittenkään mennä, kun kaveri tuli Jyväskylästä, mutta hänhän ryhtyi peräti kuskiksi meille ja tuli mukaan Tuomarinkartanon pellolle. Sallan hienoja kuvia voi nähdä täältä meidän reissulta. Mukana oli kaksi dalmatialaista, kaksi lappalaista ja manssit. Pientä kyräilyä taas äijävahvisteisessa porukassa, parit selätykset isompien puolesta, mutta loppua kohden alkoi mennä taas hyvin. Lauantaina uudestaan.

Loppusunnuntai meni shoppailessa, kokatessa ja syödessä. Tänään töiden jälkeen pitäisi lähteä metsästämään Peijaksen uutta koirapuistoa. Katsotaan minne päädytään.

 

Piuha kiinni LUVAlla

Se on sitten maaliskuu.

Merlinin karkausreissun jälkeen olen ollut hyvin skeptinen ja varovainen. Koirani säikäytti minut, minkäs teet. En halua menettää sitä auton alle ja ehkä vähän tuntuu, että tässä parisuhdehässäkässä yksilöiden huomioiminen on jäänyt vähemmälle. Niinpä ostin manssille jälkiliinan ja harjoitellaan sen kanssa uudestaan vapaanaoloa kun ollaan pienessä porukassa liikkeellä. Pilli roikkuu kaulassa ja yritän muistaa aina superhyvät namit mukaan. Kunhan tuo lumi, kerran jo sulanut, sulaisi uudelleen ja tulisi enemmän lämpöasteita, että terrieri pärjää ulkona ilman vapinaa, aletaan harjoittelemaan enemmän tokoliikkeitä ja muuta pikkukivaa kaksin Merlinin kanssa. Liekö parivuotias herkässä iässä, kun on sisälläkin niin hellyydenkipeä.


Olemme alkaneet tekemään myös ravaamistreenausta, jotta saisi Merlinin reisiä jykevämmiksi ja näyttelyä varten paremman vauhdin ja pituuden liikkeisiin. M on peitsannut pienestä pitäen, joten en ole sinänsä ollut huolissani sen luuston terveydestä ja ihmettelisinkin, jos se alkaisi puolestaan nyt yhtäkkiä itsekseen ravaamaan. Harjoittelemalla takaliikkeisiin on kumminkin tullut voimaa ja yhdenmukaisuutta, ja varmasti ihan pätevä treenaustapa. Itsekin saa hölkättyä, jos hihnan toinenkin pää hyötyy. Nythän on varattuna jo neljä näyttelyä toukokuulle asti, ensimmäisenä Savitaipale, jossa tuomarina Jetta Tschokkinen. Lukeman mukaan pitää vahvoista ja isoista koirista, mutta ehkä se riippuu rodustakin hieman. Merlin kumminkin on n.40 cm korkea säältään, eli rotumääritelmän sisällä, vaikka onkin sirompi kuin useammat urokset. Valttina sillä on hyvä pää, hyvät korvanasennot, hyvä selkälinja, hyvänpituinen häntä ja hyvä etuosa. Takajalkoihin on alkanut iän myötä tulla enemmän kulmia, joten olen aika toiveikas. Väri on melko nokinen ja turkki ohut, mutta katsotaan. Viime syksynä kun oltiin Vantaalla näyttelyssä, seurasin pariin otteeseen Tschokkisen tuomarointia. Rottweilerista hän valitsi omaan makuun aivan liian lihavan uroksen, mutta arvosti myös lihaksikkuutta, kuntoa ja luonnetta.

Savitaipaleen jälkeen ovat Lahti, Tampere ja Riihimäki. Helsingin Royal Canin Show kiinnostaa, hinta tosin on melko suolainen. Well, we'll see... Merlinin valioituminen on tähtäimessä ennen Maailmanvoittajaa, vaikka olisihan se komiaa valioitua sielläkin!

Mutta tosiaan, kuten mainitsin, lumi suli, kevät tuli. Viime viikolla oli suurimmalta osin lumipeitteet erinnäisiä kasoja ja jäälätäköitä lukuun ottamatta sulaneet. Itse tykkäsin kovin, koska kevät tuntuu entistä läheisemmältä. Päästiin koirien kanssa pellolle
ja saivat juosta yllin kyllin. Pappakin innostui ja juoksi nugettien tykö sellaista vauhtia, että hippulat vinkui. Niin sanotusti. Kävimme varaamassa Helsingin koirauimalaan ajan ja tänään koirat pääsevät polskimaan. Akun nivelille tekee uinti hyvää ja Merlin... no... polskii... parhaansa mukaan.

Lauantaina nappasin Metukan mukaani ja lähdimme Viikkiin tapaamaan uusia kaverikoiria! Mukana oli neljä dalmatialaista, kaksi jackrusselinterrieriä ja kääpiöpinseri. Alkukankeudesta, äijäilystä ja mittailusta kun päästiin eroon, niin leikki alkoi sujua todella kivasti. Merlin vähän yritti olla kukko tunkiolla ja seurasi leikattua dalmisurosta kuin hai laivaa, mutta ei yrittänyt liikoja, yritti vähän leikkiäkin. Mukavaa oli kaikenkaikkiaan ja sovittiin, että tehdään uusi tapaaminen piakkoin, kunhan sää on taas selkenemään päin. Tänään on tullut vettä, räntää ja lunta vuorotellen, ja nyt ulkona on ikävää ja harmaata.

Kun lauantainailtana vielä biletettiin kaverin synttäreitä, niin sunnuntaina soi kello seitsemältä ja vaati suihkuun menemistä. Oli se vaan mentävä, koska Vantaalla odotti meidän kolmannet agikisat. Kisafiilis ei ollut korkealla, mutta muuten olo oli rauhallinen. Homma menisi miten menisi!

Ja hyvinhän se menikin!

Nimittäin peräti kaksi LUVAa irtosi agilityradan tuomarilta Jari Heliniltä. Radat olivat todella kivoja, selviä ykkösluokan ratoja, simppeleitä ja vauhdikkaita. Ekalta radalta tulimme 3.sijalle ja toiselta taas 1.sijalle. Hyvä, että jalat kantoivat enää hyppyradalle Ritva Herralan hieman mutkikkaammalle radalle, mutta sekin sujui niin hyvin, että vitosella selvisimme 5.sijalle. Aikas makeeta! Tarvitaan enää yksi LUVA (nollatulos) eri tuomarilta ja siirrymme 2.luokkaan. Se tosin vähän hirvittää, en ole yhtään valmis. Merlin ehkä on.

Kun minuutit muuttuvat ikuisuudeksi

Ihmisiltäkin löytyy kuudes aisti, se pieni tunne sydämessä, joka käskee tekemään jotain, mutta monesti et tee. Tuota esi-isien vaistoa olisi syytä kuunnella aina välillä, koska tiukan paikan tullen se osuu oikeaan. Jos olisin kuunnellut tänään omaa vaistoani, olisin säästynyt elämäni pisimmiltä tuntuvilta kaksikymmeneltä minuutilta.

On kuin mikä tahansa keskiviikko, miinus, että olen flunssan kourissa ja sairaslomalla. Syke oli jostain syystä korkealla ja neuvottiin lepäämään (olen tosi huono siinä), mutta ajattelin, että rauhallinen metsälenkki ei tee pahaa kun saa kerta viettää laatuaikaa kolmen koiran kanssa. Hyppäsimme bussiin ja kuljimme pari pysäkkiä kohti Jakomäkeä, jossa on pieni soinen metsä. Ei vastaantulijoita puoleen tuntiin ja kaikki oli seesteistä. Terrierit haistelivat jälkiä ja Aku köpötteli fleksissä perässäni. Pappa ei aina pääse irti metsässä, koska höppänä tuppaa hukkaamaan meidät ajautuessaan tutkimaan jotain ja pelkään sen eksyvän. Merlin sen sijaan on ollut aikas pommin varma niin kauan kun vieraita koiria ei ole näköpiirissä. Papulla taas alkaa juoksut lähestymään, niin se päätyy kohta jälkiliinaan kiinni, mutta nyt neiti oli hyvin hollilla kun namitaskua rapisteli.



Merlin alkoi yhtäkkiä rauhallisen kävelyn jälkeen käyttäytyä erilailla. Etäisyys alkoi laajeta meistä muista ja se syöksähteli pitkin hankia edes takaisin ja tuli viimeisenä luokse kun kutsuin koiria namille. Ja silloinkin se käväisi vain hätäisesti ja paineli taas menemään. Tässä vaiheessa minun olisi jo pitänyt ymmärtää, että jossain lähellä on toinen koira ja laittaa manssi remmiin. Mutta olin liian varma - kyllä se on ennenkin tullut takaisin kutsuessa ja vielä ajoissa, eikä konflikteja ole päässyt sattumaan. Vaikka takaraivossa ääni käski pistää koiran kiinni ja siirtyä toiseen osaan metsään, jatkoin eteenpäin. Ja sitten Mer olikin jo sujahtanut tiehensä. Kirosanat lentelivät korkealla nuotilla suustani, kun koira ei pysähtynyt kiellosta ja kutsusta vaan katosi puiden taakse. Äkkiä olimme Akun ja Papun kanssa kolmin eikä missään näkynyt kolmatta mustaa pientä koiraa. Vain mäntyjä ja tiaisia niiden oksissa roikkumassa.

Olin kumminkin aika varma, minne renttu oli suunnannut. Parin sadan metrin päässä oli koirapuisto ja lähdimme kiireesti rämpimään perässä. Ja tien päässähän se koira oli, pomppimassa staffinartun ympärillä innoissaan. Yritin huutaa omistajalle, että häätää koirani pois, mutta hän lähinnä yritti jatkaa matkaansa ja vielä kävelytielle päin. Karjaisin, että odottakaa, en halua koiraani autojen lähelle ja häpeissäni naama punaisena karjaisin Merlinin luokseni ja nappasin kiinni pannasta, kuljettaen meidät takaisin metsänsuuntaan, täysin unohtaen pyytää anteeksi irtokoiraa ja sen käytöstä (mitään ei onneksi sattunut) vaan kiukuspäissäni pistin koiran lyhyeen hihnaan ja marssin vastakkaiseen suuntaan. Jupisin Merlinille koko matkan miten hölmö ja idiootti se on, eikä ansaitsisi nameja tai irti oloa lainkaan, ja jos olisin kuuliainen koiranomistaja, kuljettaisin noita vain hihnoissa ja koirapuistoissa.

Enpä juuri ole. Minulle on tärkeää, että koira pääsee juoksemaan metsässä ja pellolla vapaana. Siinä on erilainen fiilis kuin remmilenkillä tai koirapuistossa, jonne nuo terävät terrierit eivät aina sovi koiraporukasta riippuen. Puistossa nuo saavat vääränlaisia virikkeitä ja tapaavat niille sopimattomia koiria. Niinpä luoksetulon on oltavat 99% toimiva ja sitä harjoitellaan koko ajan namien kanssa. Nyt Merlin oli vain päättänyt, ettei kanssani ollut kannattavaa nameista, kehuista ja rapsutuksista huolimatta. Kun olimme kävelleet vartin verran pois koirapuistossa ja M näytti unohtaneen staffin ja vaikutti haluvan juosta Papun kanssa, ajattelin että nyt viimeistään se tottelisi. Hitot. Ehdin ottaa terrin irti hihnasta ja etsiä kepin niille, kun se lähti juoksemaan tulosuuntaamme. Suustani pääsi niin rumia kirosanoja ja haukkumanimiä koiralleni, että pulssini alkoi nousemaan lähelle sataa ja yli. Talssimme taas perässä kohti koirapuistoa, minkä edustalla staffi oli viimeksi ollut, mutta siellä ei ollut ketään.

Menin paniikkiin. Kylmä hiki ja kyyneleet alkoivat valumaan pitkin kasvojani ja huomasin hengitykseni alkavan kiihtyä. Yritin pysyä rauhallisena ja katselin ympärilleni, mutta lähellä ei ollut ihmisiä, joilta kysyä, olivatko nähneet koiraani. Paniikki kourasi sydäntäni todella pahasti ja tärisin. Kiersimme puiston ympäri, eikä mitään. Kävelin pitkin kävelytietä ja katselin autotielle päin rukoillen, etten näkisi mustaa myttyä missään. Kirjoitin hädissäni Facebookkiin lyhyen ilmoituksen kadonneesta manchesterinterrieristä ja soitin Miralle, ja sitten Jennalle. Siinä vaiheessa itkin hallitsemattomista ja hyperventiloin. Ajatukseni olivat katkenneet ja menetin hallinnan järjestäni. Aikaa oli tuskin kulunut viittätoista minuuttia, mutta näin ainoastaan vieressäni 40 kilometrin tuntivauhdilla liikkuvat bussit ja autot, ja mielikuvitukseni hoiti loput. Papu alkoi piipittämään hihnassa, se ei ymmärtänyt itkuani ja Aku hyppi vasten minua tietäen, että minulla oli hätä. Ystäväni neuvoi minua palaamaan Merlinin karkauspaikalle ja lähdin kävelemään sinne. Ja sieltä manssi juoksikin vartaan. Parahdin koiran nimen ja putosin polvilleni, kahmaisten koiran kiinni ja rutistin sen niskavilloja kuin varmistaen, ettei se lipeäisi enää minnekään ulottuviltani. Papu murisi ja haukkui Merlinin pystyyn ja Aku pesi kasvojani. Mer olisi vain halunnut jatkaa hajujen haistelua.

 

 

Istuin lumessa viitisen minuuttia ja sain raahattua meidät koirapuistoon istumaan, kunnes Jenna hakisi meidät Länsimäkeen. Aika alkoi taas kulkemaan eteenpäin ja sain järkeni takaisin.

 

 

Kun koira karkaa

 

Älä mene paniikkiin. Pysy rauhallisena, yritä kutsua koiraa ja lähde kävelemään samaan suuntaan sen kanssa. Älä lähde kiertämään aluetta vaan palaa karkauspaikalle ja soita etsimisapua. Pidä mukana tuoksuvia nameja. Kutsu koiraa rauhallisesti, kysy havaintoja vastaantulijoilta. Laita nettiin ja läheisiin liikkeisiin ja kaduille kuvallisia (ei koiran nimeä) katoamisilmoituksia puhelinnumerosi ja nimesi ja paikkakuntasi kera. Viikin löytöeläintaloon ja poliisille voi ilmoittaa. Jatka etsimistä riittävästi ja laajasti.

 

 

Ja opeta koiraasi tulemaan luoksesi kutsusta. Perkele.

 

 

 

 



Täällä tuoksuu kevät

Pieni tauko ollut blogin kirjoittamisesta. Aina on pitänyt aloittaa, mutta töissä on ollut kiireistä ja melkein stressaavaakin, vaikka lähden sinne hyvällä asenteella ja pidän hymyn huulilla koko päivän. Niinpä iltapäivisin on ollut aivan puhki ja hartiasärky ei yhtään anna lisää energiaa. Silti takaraivossa kuiskii pieni ääni, että iloitse.

Talvi on ollut tänän vuonna todella outo. Pakkaset ja lumi tulivat vasta tammikuussa ja pieniäkin hankia saatiin odottaa pari viikkoa. Kun korvia nipistelevä pakkasukko oli juuri päässyt paikalle, lauha ilma tuli

ja potki sen tiehensä. Jep, ilma meni plussan puolelle, lumi alkoi sulaa ja aurinko meni piiloon pilvimassan taakse. Vettä sateli muutaman päivän ja harmaat sävyt valloittivat maiseman uudestaan. En tykkää, en tykkää, en niin yhtään tykkää. Minä toimin valolla, auringolla ja lämmöllä! Sumuinen, kostea ja liukas sää ei ollut ollenkaan mieleeni eikä kameraakaan ole tullut liiaksi ulkoilutettua. Viikko takaperin käytiin manssien kanssa Petikon pellolla, kun Papu alkoi olla parantumaan tonsillojen tulehduksesta ja ollut ollut arkiviikon hihnassa koko ajan ja kaipasi pientä juoksua. Vielä oli neidistä hieman puhti poissa, oltiin pellolla vajaa puoli tuntia, kun päätettiin lähteä takaisin. Aurinko yritti silloin vielä vähän pilkistää ohuen pilviverkoston takaa ja metsänreuna kaikui lintujen viserrystä. Puro oli päässyt jään kahleista ja solisi ruskeana ojassa ja pajunkissat ne vaan jaksoivat puskea esiin. Alkoi tulla epäilys, että oikeaa talvea emme saisi enää ollenkaan.

Mutta jotain juhlimisen aihetta tässä kuran ja jään keskelläkin on. Nimittäin vanha kunnon Aku täytti keskiviikkona vuosia ja juhlimme sen 14 -vuotis synttäreitä aamusta iltaan (työn välissä).

Aamulla vein koko köörin kallion päälle juoksemaan - otettiin ensin Akusta hienoja potrettikuvia, mutta äkkiä Pappa sai hirveät hepulit ja rupesi juoksentelemaan edes takaisin, kävipä jopa härnäämässä valopylväässä kiinni olevia mansseja, että nämä alkoivat räkyttämään vapautta itselleenkin. No, olkoot, kaikki irti kallion päälle ja siinähän sitten riehuivat niin, että metakka kävi. Pappakin riekkui kuin pieni pentu konsanaan Papu kaulassaan roikkuen. Kunhan olivat reilun parinkymmenen minuutin ajan hepuloineet, suunnattiin takaisin, että pääsin lähtemään töihin. Illemmalla tehtiin vanhalle miehelle erittäin härskin näköinen nakkikakku, mutta hyvin se kelpasille kaikille kolmelle koiralle. Nami nami maiskis ja röyhtöys!


Torstaina käytiin Merlinin kanssa agitreeneissä. Oli vaikea rata, mutta se onnistui meiltä pätkissä ohjaajan
mukaan erittäin hyvin! Tuija Hyvättisen jäljiltä oli jäänyt jotain selvästi mieleekin, sillä pyrin pitämään kädet alhaalla ja liikkumaan sulavasti, joustavasti ja ennakoivasti. Niinpä käännökset onnistuivat kuten pitikin ja saimme vähän kehujakin. Takaakiertoja tulee edelleen harjoitella ahkerasti, samoin keppejä ja keinua. Huomenna meillä on seuraavat agikisat, Porvoossa tällä kertaa, joten toivossa on hyvä elää, että hyväfiilis ja joustavat polvet kestävät sinne asti!

 Tänään yritimme taas päästä vieheelle, mutta Svenkka ei ollut ilmestynyt Paloheinäänkään. Liekö syynä päivän aikana ilmestynyt pikkupakkanen, joka on tehnyt teistä ja loskasta kovaa, jäistä ja liukasta. Niinpä sitten päästin vain koirat irti flekseistä ja annoin niiden riekkua omaan tahtiinsa. Poimivat parin klapit matkalla ja hippastelivat kahdestaan niiden kanssa. Kiva vajaa tunnin aamulenkki mäkisissä maisemissa. Ajattelin vielä kauppaan tänään ehtiä, vaan saa nähdä onko tänään vain sohvallarötköttämispäivä.

Sosiaalinen eläin

Koira tarvitsee lauman. Ihmis,- tai koiralauman. Merlin on sen minulle viimeistään todistanut. Vaikka manchesterinterriereiden sanotaan olevan pidättyväisiä niin vieraita ihmisiä kuin koiria kohtaan (urokset etenkin toisia uroksia kohtaan), niin pelkästään yhden ihmisen ja yhden koiran lisääminen Merlinin elämään on riittänyt tekemään siitä muutamassa kuukaudessa sosiaalisemman ja avoimemman. Vaikka pakottaminen, ronskit otteet ja paineistaminen saa edelleen nuoren manssipojan ottamaan askelia taakse ja murjottamaan nurkassa, se valitsee mieluusti rauhallisen muukalaisenkin rapsuttelijaksi ja tervehtii ihmisiä uteliaasti ja iloisesti.

Merlin on aina ollut koirasosiaalinen, pennusta pitäen. Varoiteltu on, että aikuisduttuaan se ei siedä vieraita uroksia, mutta tähän mennessä tämä on pätenyt lähes ainoastaan provosoiviin toisiin mansseihin. Sekä jostain syystä lapsuudenkaveribasenji-Viliin. Merlin on kumminkin yleensä sovitteleva osapuoli. Hän tapasi tuossa viime syksynä isänsä Merxcksin ensimmäistä kertaa ja isäpappa meinasi monesti pistää poikansa ruotuun ärisemällä ja niskavilloja kohottelemalla, kun piippaava ja iniseva teini kierähteli maahan selälleen ja heilutteli häntäänsä.

Toinen koira ei voi korvata ihmisen tuomaa seuraa, eikä ihminen puolestaan koiran seuraa. Lämmin, ymmärtävä ja kohtelias ihminen Merlinin elämässä tarkoittaa turvaa, lohtua, kainaloa, ruokaa, paijausta, seuraa, tasapainoa, avointa mieltä, uusia suhteita ja uutta näkökulmaa.  Ystävällinen, leikkisä ja iloinen koira taas ystävyyttä, toimintaa, seuraa, villeyttä, luontoa, koiramaista vuorovaikutusta, kun kurnutetaan saman kepin äärellä tai hammastellaan kuonot vastakkain.

Puolitoistavuotias Papu-manssi on miehistänyt Merliniä hirveästi. Se saattaa olla pelkkä iän tuoma aikuisuuden vivahde, itsevarmuus ja kokemus, mutta Merlin leikkii enemmän ja on leikkisämpi, ja iloisempi. Aiemmin kaikkea vähän jännittänyt pikkukoira heiluttaa nyt takapuoltaan myöten häntäänsä kaikille, naurava, välillä hieman huvittuneen pahoitteleva katse naamallaan, kuin viestittäen "pidän, että olet siinä, mutta olen hieman ujo, anteeksi siitä". Inhimmillistämistä, jotain muutakin tuo kirkas, kulmien takaa pälyilevä pehmeä katse ja innoissaan vatkaava takaruumis voi myös tarkoittaa, mutta näin minä sen tulkitsen. Korvat rennosti sivulla tai edessä ja pientä, jännittynyttä tanssahtelua jaloilla, katse hakeutuu ihmisten omaan ja laskeutuu taas alas. Se on osa Merlinin omaa persoonaa. Hän muistaa, miten kukin ihminen on häntä kohdellut ja sekin näkyy tämän kasvoissa ja ruumiinkielessä.

Varmuutta Merlin on saanut myös. Se ääntelee leikkiessään eikä anna Papun aina varastaa keppiä ja leluja. Se pitää puolensa ruokakupilla ja käskee narttua napakasti, jos tämä nipistää liian kovaa terävillä hampaillaan. Mansseilla on aivan oma maailmansa kun nähdään muita koiria. Niistä on tullut lauma.

Myös Merlinin fyysinen olemus on miehistynyt. Siihen on varmasti tehonnut aika, liikunta ja ruokinta. Ehkä pikkasen Papun aiheuttama testosteronin myllytyskin. Hierojakin eilen huomasi manssia veivatessaan, että ihan kuin tämä koira olisi kasvanut pituutta. On se, minunkin silmissäni. Vankistunut, levinnyt ja venynyt. En olisi heti uskonut syliin menevästä pienestä terrieristä. Mutta niin vaan on jäänyt haalari tiukaksi ja vetovaljaat naftiksi. Ruokamäärää on pitänyt nostaa, kun pikku pentele menee ja kuluttaa parisataa grammaa lihaa tuosta vaan ja on meinannut laihtua ja kuivahtaa syys-talviakselin aikana. Nyt menee 300 g tavaraa, 2/3 raakaa lihaa, kalaa, sisäelimiä, lihaisia luita ja loput kuivaruokaa, lohiöljyä ja ravintolisät. Lihoina menee sikaa ja nautaa jauhelihana, sisäeliminä, rasvana. Broileria koipina, nuijina tai reisinä, joskus siipeäkin mahantäytteeksi ja ylimääräiseksi. Hyvällä ruokahalulla on syöty myös hevosta, poroa, hirveä, kalkkunaa, peuraa ja lohta. Silakka olisi täydellinen D-vitamiinin lähde pienelle koiralle, Merlinille riittäisi puolikiloa viikossa, mutta ei. Hyi hyi, silakaa, ei tätä voi kuin närppien syödä ja räkiä lattialle. Vielä minä tuon kutaleen silakalla kesytän. Kunhan tulee ostettua taas kunnon satsit jauhista ja palalihaa, maksaa ja rasvaa, niin muussaan sinne sekaan sen puolenkilon silakkasatsin. Taatusti.

Paukkupakkasilla ja lenkin venyessä parituntiseksi, jossa koira on päässyt juoksemaan muutamat ylimääräiset kilometrit, lähtee kalorimäärä nousemaan lihaisella rasvalla, kananmunalla tai jugurtilla. Odotamme edelleen nälkäisinä tassuvieheelle pääsyä, kun vain osuisimme vieheenvetäjän kanssa samaan paikkaan samaan aikaan. Siihen saakka Vea-maanikko toimikoon ärrin vieheenvetäjänä, kuten tänään puistossa. Hitaasti lämpiävä uroseläin joutui eroon juoksuja tekevästä Papusta ja kohteli vuosikasta paimenkoiraa melko hyisesti, yrittäen päristen napsia tätä kyljestä ja ajaa tiehensä naamalle pomppisen johdosta. Aika huonoin tuloksin. Innostui jätkä ajamaan keppiä roikottavaa Veaa pari rundia ympäri ja tyytyi sitten palelemaan ja ihmettelemään missä kaikki hemaisevat pikkukoirat mahtoivat olla sumuisena helmikuun iltapäivänä.

En ole saanut aikaiseksi jokapäiväisiä peltoretkiä. Saimme viikonlopun aikana lisää lunta ja manssit uppoavat sinne rintakehää myöten parhaimmillaan. Täytyy odottaa latuja tai jalankulkijanteitä ja mennä sitten pimeällä sinne tarpomaan, kun ei ole häiritsemässä kiukkuisia hiihtäjiä. Säätiedotus on luvannut lähes nollakelejä, eli nuoskaa ja loskaa tiedossa. Uhkasi Foreca viikonpäähän tapahtuvalla vesisateellakin. Mitähän tämäkin talvi nyt esittää olevansa?