Minä lennän, polskin ja uin

Taas viikkokatsauksen aika.

Mahtavan agilityviikonlopun jälkeen, edelleen saamistamme nollatuloksista pää pilvilinnoissa, päätin olla huomaamatta takaisin hiipivää särkyä ja räkäisyyttä ja maanantai alkoi varsin lupaavasti. Veimme kolmen koplan polskimaan Helsingin koirauimalaan ja että noita koiria oli hauska katsoa ja kannustaa. Pappa meni ensin, hieman epävarmana, mutta hoiti homman parhaiten kotiin ja näytti miten puolikas noutajavanhus ui. Pitkiä, voimakkaita ja hiljaisia vetoja ja hienosti häntä peräsimenä. Uimaopettajakin ihasteli ja kehui Akun kuntoa, kuunteli sykettä välillä vetojen välissä, mutta koiran teräskunto piti pintansa ja hän ui neljä, viitisen kertaa ilman ongelmia. Merliniä jännitti astetta enemmän ja meni muutaman vedon verran, ennen kuin se löysi hyvän, tehokkaan uimatyylin ja pisteli menemään kuin kotonaan. Papu kokeili pariin kertaan kroolausta, mutta Merlinin kanssa yhdessä mennessään altaassa onnistui manssittareltakin viimein koirauinti.

 Tiistaina töissä alkoi yskiminen ja niistäminen. Mitäs pienistä, mä oon aina vähän nuhanen näin talvisin, minkäs teet, ei haittaa. Ulkoilu lasten kanssa puistossa oli mukavaa ja piristävää. Sitten kun kotona pisti sohvalle hetkeksi lepäämään ja heräsi tunnin päikkäreiltä, oli ääni poissa. Piru vie! Hölmöyttäni lähdin epiksiin Ojankoon, eikä olisi pitänyt - paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Mitään ei osattu, rata oli supervaikea, Lunalla ei mennyt hyvin eikä Merlinkään saanut tehtyä keppejä oikein sitten millään. Yömyöhään siellä meni ja minulla vihloi keuhkoista ja selkärangasta asti hengittäminen.

Nukkumaan ja sairaslomalle. Taas.

Loppuviikko meni nukkuessa, yskiessä, nukkuessa ja taas yskiessä. Olin aivan kuitti lauantaihin saakka ja silloinkin vielä. Oli kumminkin niin kaunis, aurinkoinen ilma, että pakkohan se oli mennä hieman kävelemään Hakunilan sulille pelloille. Merlin sai taas valjaisiin kiinni jälkiliinan, eikä suotta - onnistuihan se kumminkin karkaamaan parin bordercollien luokse Papun kanssa. Kyllä ketuttaa olla koko ajan varpaisillaan nykyään tuon kanssa, kun ennen ollut niin helppoa. Vielä vuoden alkupuolella pystyi Mepaa pitämään irti tyyliin keskellä katua, koira tulossa vastaan, ei huolta, kutsun ja koira tulee ja mennään ohi hihnassa. Nyt jokainen kilometrin päässä oleva koira supermielenkiintoinen ja aivan pakko päästä katsomaan. Ihan sama millaista sisäfilettä kädessä heiluttelen. Täytyy todenteolla alkaa paneutua miten tuota luoksetuloa ja lähellä oloa alkaisi uudestaan ehdollistamaan, eihän siitä nyt mitään tule, jos jätkä joutuu loppuelämänsä viettää hihnassa. Me ei niin paljoa koirapuistoissa käydä, että ne korvaisivat vapaana olon ja manssin kaltainen juoksija kumminkin sitä tarvitsee henkisen hyvinvoinnin vuoksi. Ja minä taas tarvitsen vähän luotettavamman koiran henkisen hyvinvointini vuoksi, kiitos vaan.

Loppureissu Hakunilassa meni ihan mukavasti. Voimakkaasta tuulesta huolimatta aurinko paistoi ja linnut lauloivat kevätlauluja. Leskenlehtiä tai perhosia ei näkynyt, mutta lähellä oli. Jos ajatellaan, että vuosi sitten mentiin vielä järvenjäällä kelkalla, niin tässä on kyllä täydellinen täyskäännös tehty sääolotilan suhteen. Ja plussa jatkuu, jos on säätiedotuksia uskominen. Tänään Forecan mukaan +8 astetta. Kelpaa mulle!

Eilen tavattiin taas koiraporukan kanssa. Alkuun sinne ei pitänyt sittenkään mennä, kun kaveri tuli Jyväskylästä, mutta hänhän ryhtyi peräti kuskiksi meille ja tuli mukaan Tuomarinkartanon pellolle. Sallan hienoja kuvia voi nähdä täältä meidän reissulta. Mukana oli kaksi dalmatialaista, kaksi lappalaista ja manssit. Pientä kyräilyä taas äijävahvisteisessa porukassa, parit selätykset isompien puolesta, mutta loppua kohden alkoi mennä taas hyvin. Lauantaina uudestaan.

Loppusunnuntai meni shoppailessa, kokatessa ja syödessä. Tänään töiden jälkeen pitäisi lähteä metsästämään Peijaksen uutta koirapuistoa. Katsotaan minne päädytään.