Kesä tuli ja kesä meni, ja nyt on syksy. Vilpoista, sumuista, pilvistä, mutta raikasta, värikästä ja aina silloin tällöin auringon pilkistäessä pilvilautan takaa, yllättävänkin lämmintä.Verikuu tapahtui viimeyönä, mutta etelässä oli pilvistä tietysti heti puolenyön jälkeen, kun pimennys alkoi. Minun kello kolme herääminen ei siis tuottanut tulosta. Olin napannut aiemmin yöstä superkuusta kuvan, joten tyydyn siihen. Yö meni levottomia unia katsellessa lopun aikaa, kun en ollut hereillä, ja heräsin väsyneenä ja uupuneena. Kahviakaan voinut juoda, kun maito oli muuttunut haisevaksi piimäksi eikä tee herätä vaan lämmittää ja unettaa entisestään. Päätin lähteä piristymään metsään. Aku oli tehnyt sunnuntaina ison työn ja ravannut itsensä Espoossa Match Showssa itsensä isojen koirien PUN3-sijalle, mutta se puhkui intoa ja heilutti häntäänsä kaipaavasti, etten raaskinut kotiakaan jättää. Tulkoot mukaan, tehdään pieni lenkki ja mennään hissukseen.
Käveltiin Laakavuoreen. Rauhallista, mutta ehkä turhan paljon kumminkin vastaantulijoita, että uskaltaisi pitää uteliaita mansseja irti remmistä. Akukin söi multaista kariketta enemmän kuin oli tarvis, ja siirryimme eteenpäin. Ohi sänkipellon, vaikka houkuttikin piipahtaa siellä, mutta minä kaipasin metsää ja sen tuoksuja. Kohti Mustavuorta siis. Ah. Mustavuoressa on aina mukavaa enkä ole juuri koskaan vältellyt metsiä käärmeiden takia. Eipä niitä nytkään näkynyt.
Sen sijaan pikkutikka, pajulintuja, mustarastaita, korppi, tiklejä, vihervarpusia, oravia ja jokin rotantapainen kyllä vilahti silmien alla. Hanhiauroja mennä kaakatti pitkin lenkkiä yläilmoissa. Sieniä, mustikoita ja puolukoita metsänrinteet täynnä. Tultiin poikien kanssa Mustiksen parkkipaikalle ja pohdiskelin. No, jospa mentäisiin katsomaan Vuosaarenhuippua pitkästä aikaa. Ei sinne pitkä matka ole ja ollaan oltu vasta tunti ulkona. Pappakin oli pirtsakka metsätiellä. Pehmeä sammal ja jäkälä tekivät hyvää nivelille kävellä. Kohti huippua siis!
Marvel rienteli sinne tänne kuusenkäpyjä nakellen, Merlin marjasti mustikoita ja Aku taapersi edellä omissa oloissaan, että piti välillä huudella perään, ettei eksy, mokoma. Hyvä, että erotti minut puiden joukosta. Katseltiin kallioiden laelta Vuosaarenhuipun työmaata ja jyllääviä koneita ja uusia kuoppia, ja multakukkuloita. Joulukuussa koko hässäkän pitäisi olla valmis, mutta saas nähdä. Ihan myllätyn oloinen paikka. Huipun alue on aidattu lähes kauttaaltaan, niin sinne pitää kulkea kiertoreittiä. Muutamat syksynsävyiset kuvat lehdenkoristamilla poluilla ja jatkettiin matkaa.
Käveltiin ison lammen ohitse, ja käännyttiinkin sitä kohti, ajattelin, jos pojilla olisi jano, kun ei vesipulloa muistanut mukaan. Emävirhe, että olivat irti, sillä sekä Marvel, että Aku katsoivat keltaisen lehtimaton päälleen saaneen lammen olevan kiinteässä muodossa ja sukelsivat äkkisyvään veteen, junnu edellä ja vanhus perässä. Mara ymmärsi kääntää itsensä ympäri ja uida rantaan takaisin, mutta Pappahan mietti, että kyllä joku näistä lehtilautoista on tukeva ja saa kiivettyä päälle. Ehti uida jo muutaman metrin, kun huutelin takaisin hädissäni ja vanhus ymmärsi kääntyä. Lähes sokeakuuron vanhan koiran paikka ei ole syvässä vedessä. Märkiä otuksia! Tässä kohtaa olisi ollut varmaan parasta kääntyä takaisin, mutta aurinkoinen ilma oli kavala! Manssi kuivui hetkessä ja Akulla oli paksu turkki päällään. Jos nyt hiukan vielä kävellään.
Ja mehän käveltiin. Marvel löysi jonkun toisen koiran hukkaaman keltaisen narupallon puskasta ja voi sitä riemua. Viskoi, heitteli ja hakkasi itseään pitkän matkaa, kunnes jätti sen tielle. Huomaamattani olimme menneet Huipun ohitse, mutta mitäpä tuosta. Rantaviivaa pitkin kävely oli rentouttavaa, kaislikossa suhisi ja syysperhosia hoiperteli tuulessa. Kaksi kurkea toitotti lentäessään ylitsemme. Tulimme sataman "metrosillan" kupeeseen ja mietin jo tehdä uukkarin. Vaan sitten muistin Talosaaren ja sen sammaleiset mäet ja kanervaiset maisemat. Sinnehän me mennään hetkeksi istumaan ja miettimään elämän suuria kysymyksiä! Piipahdettiin kaikki neljä mustikkamättäästä evästämässä, manssit olivat rinnehippaa ja Aku maisteli heiniä. Kallion päällä taivas uhkasi ripottaa yllättäen vettä päällemme, mutta säilyimme kuivina. Kuvausta, kepinvetoa, hippaa ja kanervamättäitä myöhemmin alkoi kuulua haukkua. Tunnistin sen ajokoiran ajohaukuksi. Ihme kyllä, manssit eivät olleet huomanneet mitään, mutta nakkasin remmit kiinni Rukka-pantoihin ja siirryimme juuri ja juuri kymmenen metrin päähän, kun mustamanttelinen, tutkapannaton suomenajokki älämölösi lepopaikkamme ohi antenni pystyssä ja kuono maassa. Jatkoi sireeninulvontaansa ja paineli metsään. Manssien ilmeet olivat järkyttyneet ja tiesin pitää Merlinin kiinni, ettei lähde etsimään ajokkia. Marvel pysytteli lähellä.
Oli aika lähteä kotiin. Mentiin ns. suoraa tietä jäämättä tällä kertaa muistelutuokiolle ja kokonaisen 9,5 kilometrin kävelyn jälkeen olimme tehneet aamulenkkimme. Piipahdettiin ystävän luona hakemassa Jahti&Vahti-nivelvalmistetta ja höpöttämässä koirista, ja toki rapsuttamassa talouden bullit täyteen rakkautta. Illaksi vielä suunnattiin keskustaa kohti ja nähtii vuosikas Viivi-manssi. Tehdiin neljän manssin ja yhden pappakoiran voimin tunnin lenkki. Kaihoisasti katselin keskelle keskustaa rakennettuja golfkenttiä, miten ihanaa olisikaan koirien juosta hopeapajujen alla hoidetulla nurmikolla! Vaan ei. Koirapuistossa piipahdettiin muutama minuutti, mutta Merlin, Papu, Marvel -kopla oli vähän liikaa pienelle tytölle. Koska koko päivä oli mennyt liikenteessä, olin ansainnut mäkkäristä ruokaa. Papu vietti 3-vuotis synttäreitään ja koirat saivat neljään pekkaan broilerinjauhelihasta, partajugurtista, porkkanoista, juustosta ja maksamakkarasta tehdyn kakun. Aku hotkaisi palansa niin nopeasti, että luulin sen vain hengittäneen siivun sisäänsä. Pienellä karvaeläimellä oli nälkä. Syystäkin! Oltiin kävelty päivän aikana lenkkiä yhteensä 15 kilometriä! Tai siis, minä olin. Merlin tuplasti enemmän ja Marvel triplasti, vähintään.
Huomenna voi ottaa iisisti.
Ellei paista aurinko.
