Song for the children

Lunta tupruttaa ja vaikka päivät pitenevät kesää kohti mentäessä, ulkona on hämärää ja harmaavalkoinen valo ei itselläni kohota mieltä. Yritin tosissani tykätä talvesta ja se mahdollisuuksista, ja onneksemme emme ole tänne etelään saanut 14 - astetta pahempaa pakkasta kuin yhtenä päivänä. Alle vitosessa ja hieman sen yläpuolella ollaan tiukasti pysytty, mutta kun tuota penteleen valkeaa töhkää alkaa taas tulla joka päivä, kinokset kasvavat ja pikkutiet ovat ummessa. Kahlata saa isoimmillakin teillä ja eteneminen on työlästä paitsi ihmiselle, myös koiralle. Vaikka lumessa kahlaaminen on oivaa liikuntaa kummallekin, siinä piilee vaaransa, jos ei muista pitää välipäiviä. Viime talvena tuli eläinlääkäreille soittoja, että koirien etujalat ovat kipeytyneet ja koira kävelee huonosti. Niveltulehduksia, revähdyksiä ja ja venähdyksiä yhdellä sun toisella, ja lähinnä sen takia, että keppiä oltiin heitetty paksussa hangessa päivä tolkulla. Muistakaa siis pitää ne välipäivät koirille, että ihmisille! Onneksi me kaksijalkaiset tavallisesti väsymme elukoitamme ennen mitä fyysiseen suoritukseen tulee, joten kannattaa viimeistään lopettaa sitten kun itsellä ei enää jalat kanna. Paitsi jos olet armeijan suorittanut urheilijatyyppinen, joka harrastaa metsästystä ja tennistä. Siinä tapauksessa keikkaa pallohullu koira olallesi puolen tunnin hangessa juoksemisen jälkeen olallesi ja menkää kotiin lepäämään.

Kuvaaminen on ollut joka tapauksessa hieman hankalaa tuossa säätilassa, ja koska olen visusti päättänyt pitää tämän kuvablogina, ei uusia päivityksiä ole ehtinyt taas melkein pariin viikkoon tulla. Kävin 15.päivä tammikuuta kaverini kanssa match showssa Espoossa ja saavutuksemme yllättivät viimekertaisen perusteella! Aloin jo ajatella, että Akussa alkaa tuomareiden silmissä vanhuus näkyä, eikä sillä ole asiaa muille kuin veteraaniryhmiin, joihin se kumminkin melko harvoin pääsee sekarotuisuutensa takia, mutta monirotuisissa siitä tykättiinkin tällä kertaa, ja kuuluttivat vielä tälläkin kertaa yleisölle pappakoiran iän ja kehuja sen kunnosta ja pirteydestä. Aku sijoittui hienosti X-rotu PUN2:ksi! kun tuomaria melkein näykännyt ja hermostunut Robi päätyi olemaan PIEN SIN2! Robi on todella alkanut hermoilemaan sylissä olemista ja takapään käpälöintiä, joten johonkin supertreenaukseen olisi päästävä. Ei sitä vain meinaa kehtaa pyytää tuntemattomia ohikulkijoita kopeloimaan koiraansa, joka saattaa pelästyessään napata kädestä kiinni. Menemme kumminkin uudestaan helmikuussa Espooseen poikien kanssa ja Vantaalle maaliskuussa. Huono käytös on saatava pois ennen virallisiin näyttelyihin menoa, ulkomuototuomarit eivät anna anteeksi, jos käteen tulee yhtäkään palkeenkielenalkuakaan.

Hampailudraamasta ei päästy eroon, kun mätsärin jälkeen lähdin viemään hiskisiskoksia puistoon ja pyysin Jennan mukaan Lunan kanssa. Niki ja Nuua osoittivat jo alkumetreillä mitä mieltä olivat innokaasta bullterrieristä, mutta päätimme silti yrittää - ehkä remmissä räjähtivät vain puolustuskannalle. No... Ei montaa minuuttia kestänyt, kun Nikillä repesi ja oli siinä sitten tappelu pystyssä, jossa Luna ansaitsi itselleen tarpeettoman huulilävistyksen ja Niki itselleen jäähyn. Tiedä tarkalleen mistä siinä rytäkässä oli kyse, mutta jonkinlaisia kommunikointiongelmia arvattavastikin. No, ei puistoilla hetkeen yhdesssä Lunan ja huskien kanssa.

Sitten alkoikin työviikko Vantaan puolella päiväkodissa. Lapset olivat hurjan mukavia ja huolettomia verrattuna moniin muihin tapaamiini muksuihin, joten keikkailu kyseisessä paikassa oli kivaa - kunnes torstaina herätessäni ja tehdessäni lähtöä avasin kylppäriin valot; PAM. Kirkas valo ja silmissä pomppivat tuhannet mustat ja punaiset pilkut, ja huomaan seuraavaksi olevani polvillani tutisemassa ja halaamassa varmuuden vuoksi vessanpönttöä huononolonaallon pyyhkäistessä ohitse. Päässä jyskytti viiltävä kipu vasemmalla ja sormenpäät tuntuivat puutuneilta, enkä olisi halunnut yhtään ryömiä etsimään puhelinta laukustani ja soittavan työpaikkaan olevani työkyvytön. Terkkarissa selvisi käsiin levinneen ja räjähtäneen päänsäryn olleen migreenikohtaus ja sitten olinkin saikulla kaksi päivää. Vain viikon alussa oltin polttanut ruokaa tehdessäni etusormeni uuninkattoon ja nyt se on tuossa märkinyt kudosnestettä seitsemän päivää. Miten minä oikein onnistun tässä toheloinnissa?

No, eipä noissa mitään. Lääkettä naamariin ja kohti uusia kujeita. Sorakin kävi iloisena pyörähtämässä ulkomaailmassa ihmettelemässä lunta ja näyttämässä nyrpeää naamaa minulle, kun kehtasin pikkuneidin laittaa valjaisiin. Aku sen sijaan ansaitsee pian Kaverikoira-huivinsa, eilen nimittäin tuli täyteen pappakoiran kuudes vierailu vanhainkodissa. Pian olemme virallisesti kaverikoirakko!

Siinä parin viikon tapahtumat, toivottavasti sää alkaisi selkenemään, niin saisi kivoja kuvia laitettua esille. Tälläkin hetkellä ikkunan takana leijailee oikein nätisti pakkaslunta ja puolen metrin kinokset kurovat välimatkaa umpeen taivasta kohti noustessaan.

                            

Another year ends

Huaah, mistähän sitä aloittaisi... tässä taas hetkeen ole tullut naputeltua, vaikka taas toisaalta, mitään maata mullistaavaa ei ole tapahtunut. En pahemmin uutta vuotta juhlistanut (raketit suoraan sanottuna hieman pelottavat, minua, että koiraa), joten makkarinikkunasta tuli vain katseltua räikeimpiä pamahduksia vuoden vaihtuessa.

Kun sossu tai näemmä Kelakaan ei ole valmis auttamaan nousseen vuokran kanssa, alkaa minulla tulla hieman huolestunut olo. Uusin työsopimukseni Seuren kanssa ja tässä odottelen sydänpysähdyksissä milloin viimein saisin aloittaa keikkani päiväkodissa. No, eipä tuossa mitään, kai ne ilmoittavat ennen kuin vievät katon pään päältä, hehe... he. Ei naurata.

 Olen ollut myös kestoflunssan kiusattavana pitkään, kuumetta/lämpöä riitti viikon ajan, ja väsynyt olo jatkuu. Korvatulehdus tekee uudestaan tuloaan, ties vaikka ei ollut koskaan lähtenytkään. Viimein alkanut talvi (joka tänään koki taas kolauksen vesisateen ja plusasteiden muodossa) piristivät kummallisesti, mutta luulenpa, että minun tarvitsee vain saada arki kunnolla takaisin, rahaa tilille, vuokra maksettua ja alettava elämään hieman sosiaalisemmin. Koira antaa seuraa tiettyyn pisteeseen asti, mutta oikeastaan minä kaipaan ihmisiä. Minä. Kaipaan. Ihmisiä. Sanoinhan, ettei naurata.

Nuorempien kissojen päättäessä uittaa eteisen ja laukkuni märillä eritteillään ja kämppiksen innostuessa tehdä kahta duunia, minä lähinnä istun kotona ja mietin maailman menoja. Kävimme Jennan kanssa mätsärissä Mäntsälässä, koirat edustivat itseään ja emäntiään oikein mallikelpoisesti, ja olimme ylpeitä näyttelypossuistamme. Henkilökohtaista voittoa ja arpavoittoja lukuun ottamatta lähdimme kumminkin tyhjin käsin kotiin, Lunan ollessa sininen, eikä sijoitusta (mutta pärjäsi hienosti toiseksi viimeiselle kierrokselle!) ja Akun ollessa punainen, eikä sijoitusta. Ehkä tulevana sunnuntaina onnistuu paremmin, kun vien Akun, että Robin Espooseen kehäilemään.

Viime lauantaina kävin hoitamassa muutaman tunnin ajaksi Lunaa, se oli virkistävää vaihtelua, kun pääsi pois neljän seinän sisältä! Bullineiti käyttäytyi myös odotettua nätimmin ja saatoin huoletta viedä koiruudet puistoilemaan. Ai, että iloista bullterrieriä on kiva seurata ja kehua! Tsemppiä Jennalle Lunan koulutukseen! Kyllä koira lopussa palkitsee kovasta työstä. Omat pentusuunnitelmani olen laittanut hollille niin kauaksi aikaa, kunnes rahaa todella alkaa tulemaan säästöön. Olisi niin helppoa vain unelmoida ja suunnitella tulevaa, mutta totuus lienee, että pitää saada nykyhetkikin kuntoon ennen mitään muuta. Ja siihen tarvitaan rahaa. 

Kävin tänään pitkästä aikaa ulkoiluttamassa huskysiskoja (sanon niitä huskeiksi, vaikka sekarotuisia ovatkin). Hektinen iltapäivä oli omalla painollaan mukava, siivoamisen lomasta lenkille ja lenkiltä Ryhmäteatteriin isän kanssa katsomaan Jatkuvaa Kasvua -niminen esitys. Pääsin vihdoin katsomaan Aku Hirviniemeä livenä, ja ai vitsi kun tykkään kyseisestä näyttelijästä. Esitys itsessään oli varsin mainoa, impulsiivinen, ajankohtainen ja idearikas. Dialogi oli niin hauskaa, että isäkin joutui 

pyyhkimään silmäkulmiaan nauramiselta. Löytyi totuudenomaista huumoria sairaanhoidosta, yrittäjyydestä ja suomalaisesta perusrehellisyydestä, ja oli virkistävää katsoa yhteiskuntaansa lavanäyttämöltä viiden ihmisen esittämänä. Martti Suosalo ja Tiina Lymi olivat hyvä kuten aina, mutta Aku oli lempparini. Pitäisi päästä käymään teatterissa useamminkin. 

Huh. Tänään on jo torstai. Ollaan puolessa välissä tammikuuta ja parin päivän päästä alkaa kolmas viikko tätä vuotta. Tällä kertaa vähän pessimistinen ja valittava kirjoitus, ehkä ensi kerralla taas löydän jotain kunnolla hehkuttamisen aihetta. Pitää alkaa kirjoittaa useamminkin, niin tapahtumat ovat paremmin tuoreessa muistissa.